"Tilda on hieno ja sä viet sitä taitavasti!"

Usein monen kurjasti sujuneen treenin tai epäonnisen kilpailun jälkeen sitä jää vain muhimaan siihen kaikkeen surkeuteen, joka on tullut vastaan. Nyt osaan sentään aika hyvin tunnistaa Tildasta, mistä huonosti mennyt treeni tai kisa johtuu. Se kun monesti on paljon omasta mielentilastani kiinni. Tildaan vaikuttavat myös juoksut, näin vanhemmiten aina vain enemmän.

Tässä taannoin kisattiin kettusen kanssa Levekin rally-toko kisoissa pari rataa. Olin aistinut jo pitkään Tildan tekevän juoksuja, mutta niitä ei kuitenkaan näkynyt ja viimeistelytehotreenitkin sujuivat kohtalaisen kivasti. Kisapaikalla ulkokenttien laidalla iski epävarmuus. Tilda kulki visusti nenä maassa ja kiskoi hihnassa pientareiden houkutteleviin tuoksuihin. Sitä omaa parasta pikkukettua ei saisi tähän kisaan mukaan. Jaana Karppisen radan lähdössä Tilda vilkuili ympärilleen ja muutaman ensimmäisen kyltin jälkeen karkasi haukkuen lokin perään. Seuraavaksi houkutus, ajanottajapoika ja jokunen kyltti oli haisteltava huolella. Hylätty ja olo oli tuskainen. Onko mitään järkeä lähteä taistelemaan perään toista kisarataa? Rauhoituttiin molemmat palkintojenjakoa odotellessa. Kunnes arvostelupaperia hakemaan mennessä kilpailuun osallistuva toinen koira pääsi ohjaajan hyppysistä ja hyökkäsi Tildan päälle. Tilda ei saanut fyysisiä tai henkisiä vammoja, minä sain kunnon psyykkisen kolahduksen. Mitä pitäisi tehdä? Teki mieli vain lähteä itkien pois ja hautautua murheeseen. Ei me tänään onnistuta, niin miksi näyttäisin sen kaikille? Tuomari kannusti menemään seuraavalle radalle edes pienen onnistuneen treenin verran. Keräilin itseäni jokusen hetken ja sain taistelutahdon nostettua pintaan. Se on vaan mentävä ja tehtävä kaikkensa! Hannele Pirttimaan radalle lähtö sujuikin paremmin ja puoleenväliin kylttejä Tildakin skarppasi huikean hienosti. Yhden uusimisen jälkeen ketulla ei pysynyt enää pää kasassa ja se haisteli ja kiersi muutamat kyltit loppuradalla. Hylätty tästäkin, mutta olo oli voittajan. Me selvittiin! Juostiin palkalle yhdessä pikkuketun kanssa ja toimitsijajoukko antoi meille aplodit teltastaan.

Myöhemmin kirjoitin kuvan kera kisapäivästä meidän treeniryhmäläisille. Ne ovat niitä, jotka ovat nähneet Tildan molemmat puolet. Se osaa olla valloittava tiimiläinen ja tehdä innokkaasti töitä. Se on taitava ja toimimme yhteen hyvin. Tilda osaa olla myös todella raivostuttava ja perässä vedettävä. Sen nenä vie välillä sitä kuin litran mittaa ja vire on vaikea saada kohdilleen. "Tilda on hieno ja sä viet sitä taitavasti!" "Ootte upea koirakko!" "Osaat olla Tildan tiimissä." "Vedit kakkosradalla todella ihanasti tsempaten, maltilla, reilusti ja koiraa kunnioittaen. Tuomari(e)n puheissa radan jälkeen siuta kehuttiin hirveästi siitä, miten et luovuttanut ja menit asenteella ja koiran ehdoilla maaliin asti." Tsemppiviestit olivat ihanaa luettavaa ja todella muistuttivat siitä, mitä me oikeasti osataan ja mitä me oikeasti yhdessä ollaan. Jostain syystä kisoissa meidän onnistumiset vaan on vähissä. On jännittämistä ja siihen reagointia, on hätäinen pikkukettu ja ihanat houkutukset... Mutta niiden kaikkien epäonnistuneiden kisojen ja treenien jälkeen muistutuksena nämä kaikki positiiviset asiat. Me ollaan hyviä yhdessä.

Karkuteillä

Tänään se tapahtui jo itseasiassa toistamiseen. Pikkukettu lähti paniikissa karkuteille takapihan rakosalleen unohtuneesta portista. Edelliskerralla en ollut itse paikalla enkä siis tiedä tarinan luonnetta tarkalleen, mutta tänään jouduin kokemaan sen ihan itse.

Pojalta jäi pihan portin salpa auki, kun olivat isin kanssa terassilla. Tein ruokaa keittiössä, joten katselin vain ikkunasta ja ajattelin, että portti pitäisi mennä sulkemaan kokonaan. Seuraavassa hetkessä ulkona sattui jotain, isi hermostui ja päädyin rauhottelemaan lasta hellan ääressä. Sitten jonkun ajan päästä huomaan, että takapihan portti on sepposen selällään eikä pientä punaista näy missään. Ruoan laitto jäi siihen, possunkorva mukaan ja etsimään. Mihin suuntaan kettunen paniikissa lähtisi? Lähdin kulkemaan tuttua lenkkireittiä ja jatkoin vaikkei kukaan matkalla ollut nähnyt punaista kettusta. Ja ihmeen kaupalla, pienen metsän takana rivitalon parkkipaikalla näin oman Tildani. Se oli tullut tiellä vastaan pariskuntaa, joka oli labbiksen kanssa lenkillä. Tilda oli antanut itsensä kiinni.

Ketun kanssa kotiin kävellessä itkin - ehkä helpotuksesta. Olisi voinut käydä niin paljon pahemmin. Ja mitä nyt? Näitä paniikissa ulos livahtamisia on sattunut jo muutama enkä usko niiden ainakaan ajan myötä vähentyneen.

Tilda reagoi kaikkeen heti, se aistii kaiken. Se on aina ollut tietyllä tavalla herkkä ja toiminut ilmapuntarina. Jotenkin sen stressi tuntuu vaan kasvaneen muutaman vuoden takaisen muuttomme ja perheeseen syntyneen lapsen myötä. Pienikin ilmapiirin kiristyminen, lapsen hätääntynyt itku tai merkittävällä tavalla murahtaminen, saa pienen kettusen jähmettymään täristen paikoilleen. Tilanteen jatkuessa se hakeutuu ulko-ovelle ja on valmiina livahtamaan pakoon. Millä tuota kettusen oloa voisi helpottaa? Eniten harmittaa nähdä, kuinka toista ahdistaa.

Edistymistä!

Parasta on se, kun huomaa edistyneensä. Ja vielä huomaamatta! Olen pitänyt pitkään Tildaa huonona käyttämään takapäätänsä. Rallyssa monet käännökset ovat olleet sille vaikeita ja monet rintamasuuntavirheet ollaan otettu juuri niistä. Peruuttelut ja vasemmalle käännökset vasemmalla puolella ovatkin sitten valikoituneet ehkä useimmiten pikatreenin kohteeksi. Viime viikolla tehoryhmän treeneissä aiheena oli takapään käyttö. Rakennettiin ratapätkä, jossa oli paljon kylttejä aiheen tiimoilta ja vasemmalla puolella seuraamista. Meille suurimmaksi haasteeksi osoittautui liikkeestä maahanmeno. Kouluttajan mielestä kettunen meni maahan hiukan istumisen kautta, mutta takapäätään se käytti hienosti. Olin oikeasti iloisen yllättynyt! Ja ehkä vähän annoin itseni liihotella pilviin, kun treenikaverikin sanoi kateellisena katselleensa Tildan täydellistä suorittamista istu-askel vasemmalle-istu -kyltillä. Motivaatiobuustia kerrakseen!

Pikkukettu onkin taas juoksujen viimein taakse jäätyä ollut erityisen pätevä. Se on kuuliainen heti kentälle astuttaessa (tätä onkin työstetty koko syksy) ja haluaa tehdä hommia kanssani. Avoimen luokan radat ja kyltit alkavat tuntua helpoilta ja voin luottaa niissä Tildaan. Oikealla puolella kettu seuraa jo suht hyvin, mutta käännökset ovat sillä puolella vielä tosi vaikeita hahmottaa. Puolenvaihdot jalkojen välistä ja takaa onnistuvat, edestä puolen vaihto tarvitsee hiomista. Tämän viikon treeneissä vastaan tuli houkutus oikealla puolella seuraten. Houkutus on ahmatin kompastuskivi ja ollessaan kaiken lisäksi oikealla puolella vieressäni se olikin erityisen vaikea. Myös hitaalla osuudella puolenvaihto meinasi näppärälle kettuselle tuottaa haasteita.

Sen verran on kuitenkin taas tuntuma rally-tokoon hyppysissä, että aion tarttua härkää sarvista ja laittaa kisailmoa menemään...

Viikko sitten eksyin myös agilityliiton sivuille ja maksoin itselleni harrastajalisenssin agilityyn. Vaikea kuvailla sitä tunnetta. Vähän kuin olisi löytämässä itsensä pitkästä pitkästä aikaa uudelleen.
Tildan syksyisen ortopedikäynnin jälkeen varmistuin siitä, etten tee mitään väärää, jos vähän aksataan. Kun vaan kuuntelen ja tarkkailen pientä kettusta herkeämättä. Niinpä viime maanantaina hypättiin mukaan Sarin omatoimiseen agilityryhmään. Minä, kettunen ja pikkukepo. Ihan kerta viikkoon ei aleta kuitenkaan heti tykittää, vaan käydään juoksemassa joka toinen viikko. Ensimmäinen kerta oli tunteikas... Ihan kuin olisin puusta pudonnut enkä tietäisi minne suuntaan olen menossa. Epävarmuus tuntui paistavan läpi ja se turhauttaa. Mutta luotan siihen, että kyllä se tästä. Tilda sentään oli oikein mallikas. Se muistaa ihmeen hyvin monen vuoden takaisia asioita. Kepeille se sujahti noin vaan ja kuuliaisesti valitsi A-esteen putken sijasta. On sen kanssa vaan vallan mainiota tehdä töitä! Ehkä tosin seuraavalla kerralla muistellaan kontakteja...

Tehorallya ja vauhtiaksaa

Nyt tuntuu, että ollaan päästy pikkuketun kanssa treenaamisen makuun! Ja mikä ihana tunne se onkaan! Melkein tekee mieli avata kisakalenteri... Viikko sitten perjantaina oltiin tehorallyssa. Meitä oli vaan kaksi koirakoa, joten aikaa treenata oli hyvin. Jatkettiin samaa teemaa kuin edellisviikolla eli kehään tulemista ja alkua sekä hyppyä. Ollaan ehkä löydettykin kettuselle sopiva tyyli saapua kehään. Menen ensin ja kutsun Tildan sivulle. Kehänauhalla odotellessakin on pidettävä jonkinlaista kontaktia koko ajan, muuten nenä ottaa ketusta vallan. Pienet temput ja juttelut pitävät Tildan kuulolla ennen kuin seuruutan sen lähtöön. Paljon kivempi näin on aloittaa kuin sen haahuilevan nenäeläimen kanssa. Pysyy kummallakin homma hanskassa. Hyppyä ollaan tehty nyt pari kertaa peräkkäin ja sain huomata, että siinähän on paljon ajateltavaa. Eipä ole rally-tokon hyppyeste sellainen hurlumhei hyppely. Miten olen edes ajatellut, että sen kisoissa olisin ilman treenaamista suorittanut. Pari viikkoa takaperin radalla oli tokoeste ja se olikin meille helpompi. Sen takana on seisottu ennenkin paikoillaan ja nätisti hypätty, joten kumpikin oli suht sinut asian kanssa. Viime viikolla se oli sitten se ihana agilityeste, joka kuuluu mennä vaan kovaa ja estehakuisesti. Jopa olikin kettuselle hankalaa seurata sivulla ihan hypylle asti ja luopua siitä sitten. Minulta pienikin ele hyppyä kohti, niin jo se punainen hyppäsi. Idea oli siis, että treeneissä yksi viidestä suoritetusta hyppykyltistä oli oikeasti hyppy ja loput seuraamisia hypyn ohi tai alkua tai loppua ilman esteen yli hyppäämistä. Agilityesteen ollessa kyseessä oma linjauskin oli jotenkin vaikeaa. Ei saa tehdä mutkia suoritusalueella, vaan omaa linjaa pystyy hyppykylttiä edeltävän kyltin suoritusalueen lopussa vähän fiksaamaan paremmaksi. Kamalan paljon osattavaa tässäkin lajissa. Katsottiin vähän myös pyörähdyksen suorittamista ja siitä vinkiksi jäi mieleen ennakointi ensin sanallisella käskyllä ja heti perään käsimerkillä. Ei kuitenkaan molempia täysin samaan aikaan, jolloin koiralla on aikaa reagoida äkkinäiseen suunnanmuutokseen. Pyörähdyksessä suorituspaikkakin on enemmän aikaisin kuin myöhään. En malta odottaa, että päästään taas hiomaan. Hienoa olla taitavien koutsien käsissä tuolla tehoryhmässä.

Viime viikonlopun toinen treenipäivä olikin agilitypäivä! Huikeeta! En voi käsittää, mitä ihania kutkuttavia fiiliksiä se laji aiheuttaa. Ja jo agitreeneihin meneminen saa oman katseen ja asennon erilaiseksi. Saan esiin sen kilpaurheilijan itsestäni, jota kaipaan. Ja Tilda... Jos pikkukettu on nyt ollut onnellisen ja innokkaan näköinen rally-tokoa tehdessä, niin agility sai sen sekoamaan totaalisesti. Ehkä osa sekoamista oli myös siinä, että koutsina olikin ihana Sari, mutta kyllä se esterallia juoksi ihan vaan onnestaankin. Mitä tähän sanoisi... Meillä oli valtavan kivaa! Kettunen juoksi monta kertaa omaa rataansa ja minä olin myöhässä ja ties missä, mutta nautittiin. Sari oli tehnyt radan Oreniuksen ja Emanuelssonin koulutuksen pohjalta ja treenin teemana oli in in -ohjaus. Ohjaus oli meille vaikea. Taisi olla vain yksi kohta radassa, johon sain sen onnistumaan niin että kettunenkin oli samalla kartalla. Ehkä joskus voidaan treenata tätä lisää.

Eilen oltiin taas tehorallyssa. Paneuduttiin hyppy+putki+houkutus komboon sekä saatiin vinkit seuraamisen motivoimiseen ja eteen tulemiseen. Pieni kettula oli oikein pätevänä (taas!). Muutaman alun hairahduksen jälkeen se seurasi iloisella ilmeellä ruokakuppien seassa. Otettiin ennen houkutusta putki, kääntävä kyltti ja hyppy. Hypyn ja putken ohi vain seuruutin ja pientä vilkaisua ja korvien liikettä lukuunottamatta Tilda napitti minua hienosti seuraten. Nyt huomasin taas kuinka kehut tekevät se varmemmaksi tekemisestään ja kettu skarppasi heti, kun muistin kertoa sen tehneen oikein. Onneksi rally-tokossa saa puhua koiralle radallakin! Pitää vaan muistaa käyttää ääntänsä. Myös seuraamisessa olleet häiriöt eli tässä houkutuksen ruokapurkit ja agilityesteet saivat Tildan tekemään töitä intensiivisemmin. Spiraaleihin ja muihin tylsiin seuruupätkiin voisi ottaa ruokahäiriöitä mukaan. Ja palkata enemmän niissä odottamattomissa kohdissa. Eteentuloon sain vinkiksi laittaa ruokapalkan selkäni taakse jalkojen väliin ja päästää koiranlopuksi jalkojen välist ruokakipolle. Vähän sitä kokeilin, mutta vinoon Tilda tuli siltikin tosi helposti. Kokeillaan lisää...

Niin kivaa! Tilda on huippu ja me ollaan hyvä tiimi, kun päästään yhteiseen kuplaan. Tätä on kaivattu <3

Uutta kuplaa etsimässä

Me ollaan Tildan kanssa alotettu talvikauden rally-tokotreenit! Ihanaa taas päästä tuntemaan niitä samoja tunteita kuin ennenkin. Ja tekemään ja olemaan yhdessä oman kettusen kanssa. Sekin on vaan ihanaa. Ihanaa päästä suunnittelemaan tulevaa ja täyttämään kalenteria Tildan ja mun jutuilla. Mä todella toivon, että saadaan taas kiinni treenielämästä ja kisaamisesta.

Ensimmäiset ja toiset rallytreenit yhdessä muistuttivat jo kuinka oma pää on oltava kunnossa, jos Tildan kanssa haluaa tehdä hommia onnistuneesti ja pitää hauskaa. Epävarmuus minussa näkyy samantien pikkuketussa. En tiedä kuinka ollaankin saatu joskus suuria aikaan... Agilityssa ja taippareissa onnistuminen on oikeasti ollut jotain järjettömän isoa ja se on vaatinut monia monia treenejä, mielikuvaharjoittelua ja rutiinien luomista. Epäonnistumisia ja onnistumisia ja niistä molemmista oppimista. Nämä kaksi lajia on niitä, joihin todella Tildan kanssa paneuduin ja joissa lopulta saatiin aikaan jotain. Sitä on niin ikävä...

Nyt käsittelyssä on rally-toko. En tiedä tuleeko tästä ikinä mitään niin suurta kuin agilitysta tai noutamisesta, mutta yritän. Yritän löytää oman voimakkaan fiiliksen ja siirtää sen pieneen punaiseen. Silloin voidaan saada jotain hienoa aikaan.

Isojärvellä 31.7-1.8.2017

Mitä olisikaan kesä ilman vaellusretkeä? Pitkää reissua ei ollut mahdollista tehdä, mutta löytyipä kuin löytyikin vielä suht läheltä paikka, jossa ei oltu aiemmin käyty ja joka mahdollisti sopivan pituisen kierroksen. Lähdettiin siis kiertämään Isöjärven kansallispuisto. Pikkukettu pääsi mukaan. Kuin ennen vanhaan.

Liikkeelle lähdettiin Herettystä ja suunnattiin kohti Kalalahtea. Oltiin suunniteltu vuokraavamme veneen ja soutavamme Kalalahdesta Renusaareen yöksi, mutta eihän tuo kahvila ollutkaan auki maanantaisin. Veneen avain jäi sitten saamatta. Pian jo alkumatkasta näimme Isojärven majavien tekosia. Isompia ja pienempiä patoja oli joka puolella ja vesi tulvi monessa kohtaa pakottaen polut kauemmaksi vesistöistä. Moni järvi ja lampi oli hotkaissut ympäröivää metsää ja pystyyn kuolleita puita oli rantavedet pullollaan. Ensimmäisen päivän tauko pidettiin Vahterjärvellä. Soinen maisema oli kaunis ja paikassa oli kivasti kaksi nuotiopaikkaa, joissa toisella oli myös laavu. Syötiin vaan suklaata ja kettunen pääsi uimaan. Viimeiset 3km juostiinkin  rinkat selässä ukkosta karkuun. Tildakin selvästi aisti kiireen ja ilmapiirin muutoksen. Se haukkui kaikkea ja hölkötteli reippaasti etunenässä.

Ukkonen jäi taakse ja kastuttiinkin vain vähän, kun saavuttiin yöpymispaikkaan Kalalahteen. Matkaa oli kertynyt reilu 9km. Valittiin telttapaikka kauempaa rannan tuntumasta ja saatiinkin olla ihan keskenämme. Nautiskeltiin iltaruoat ja synttärijuomat laavulla ja käytiin pikauinnit järvessä, jonka jälkeen oltiin valmiita nukkumaan. On se vaan tuo pikkukettu huikea telttailukaveri. Vaikka se muuten vahtii ja vauhkoaa kaikkea, niin telttaan se osaa rauhottua. Pimeässä yössä oli turvallista nukkua pieni punainen kainalossa.

Rauhallinen ja aurinkoinen aamu aamu-uinteineen ja aamiaisineen oli juuri sitä mitä lähdettiin metsästä etsimään. Kalalahti ei ehkä maisemaltaan ollut se paras paikka, mutta Isojärvi vieressä kutsui viilentävään pulahdukseen, toisin kuin olisi ollut esimerkiksi Vahterjärvellä, jossa vedet ympärillä olivat mutaisia suolampia. Jatkettiin matkaa kohti Lortikkaa ja Kannuslahtea, jossa vasta pidettiin ruokatauko ennen viimeistä pyrähdystä autolle. Matkaa oli kertynyt toisena päivänä reilun 8km verran. Kannuslahdesta saatiin loistava taukopaikka sivummalta rantakalliolta. Kettusen kanssa kahlailtiin järvessä ja nautittiin olostamme. Pieni väsymys painoi ja Tilda käpertyi hetkeksi kiepille kivenkoloon. Olipa taas ihana yhteinen retki!

Hei täällä taas!

Surkean hiljaista onkin meidän treenielämä ollut. Lähinnä kaikkea itsekseen ja pienesti. Keväällä käytiin Tildan kanssa Nuuskujen rally-toko kurssi ja siitä inspiroituneina ilmoitin meidät epiksiin sekä virallisiin kisoihin. Kuitenkin jouduttiin lopulta jättämään molemmat väliin, kun huomasin pikkuketun keväntävän askeltaan ja olevan taas haluton ulkoiluun. Taisivatpa vaan olla molemmin puolin psyykkisiä nuo oireet... Minun ei tarvinut jännittää ja ahdistua kisaamisesta ja kettunen sai rauhassa potea juoksumasennustaan. Marika-fyssarille kuitenkin vein Tildan pitkästä aikaa ja ihmeekseni sain kuulla kaiken olevan kunnossa. Tildan selkä oli super hyvässä kunnossa, ainoastaan toisen etutassun yksi varvas tuntui vähän aristavan. Kaikesta selvittiin ja ilmoitin meidät Tamskin rally-epiksiin treenaamaan. Huh, miten voikin joku asia jännittää niin paljon! Rataantutustumisen jälkeen yritin vain kerätä itseäni edes jonkinmoiseen kasaan ennen kuin hakisin Tildan ja se huomaisi jännitykseni. Jalat olivat hyytelöä ja arvasin, etten onnistuisi herkkikseltä sitä peittelemään. Enkä onnistunutkaan. Mentiin liian aikaisin seisomaan kehään ja jokunen tovi siinä jouduttiin rauhoittelemaan toinen toisiamme. Lopulta itse ratasuoritus oli yhtä ylivirettä ja kekkulointia! Kettunen ei pysynyt sivulla päinkään seuraamisessa, vaan poukkoili ja hyppi minua vasten. Perusasenot olivat varmaan kaikki vinoja ja hypyn kautta tehtyjä. Mutta se oli hauskaa! Niin valtavan hauskaa, etten saanut hymyä ja sitä onnen tunnetta sammutettua millään. Ja samalta näytti oma pieni kettuni.

Meidän treenit ja kisat olivatkin sitten siinä. Välillä käytiin nautiskelemassa ja juoksemassa vähän agilitya Sarin ja koirien kanssa ja välillä Tilda nouti dameja (ja ties mitä käpyjä) metsässä. Käänsin jo ajatuksia syksyyn ja toivoin uuden kauden alkavan meillekin. Hain Tamskin rally-tokon teho- tai kausiryhmään ja varasin Tildalle pitkän pohdinnan jälkeen ajan ortopedi Mikael Moreliukselle Sipoon Pieneläinklinikka Moreliukseen. Ensimmäinen lottovoitto oli tehoryhmäpaikka rally-tokoon talvikaudeksi. Jospa nyt olisi helpompi saada taas meidän elämä raiteilleen. Toinen lottovoitto löytyi sieltä parin tunnin ajomatkan takaa Sipoosta. Tilda sai luvan tehdä agilitya!

Kaksi ja puoli vuotta olin pyöritellyt mielessäni pikkuketun nivelrikkoa ja lonkkia ja niiden mukana tulleita kieltoja "kaikkeen". Se ei vaan tuntunut oikealta. Lähes jokainen Tildan ontuminen tai haluttomuus löydösten jälkeen ei tuntunut liittyvän mihinkään tekemiseemme. Agilitytreenin, riekkumisen tai metsätreenien/-lenkkien jälkeen Tilda ei koskaan oireillut. Ja se ilme, minkä pieni agilitytreeni sai pienessä ferrarissa aikaan, oli joka kerta onnea pursuava.

Ajettiin Moreliuksen luo 22.8.2017. Lääkäri katsoi ensin ulkona Tildan liikkumista ja totesi sen olevan moitteetonta. Tutkimuksessa ei löytynyt aristuksia ja liikeradatkin olivat normaalit. Kysyin myös kintereistä, jotka välillä naksuvat, mutta niissä ei tuntunut nestettä eikä Morelius ollut niistä ollenkaan huolissaan. Tilda rauhoitettiin ja lonkista löytyi kohtalainen löysyys, jonka lääkäri totesi olleen siellä varmasti pennusta saakka. Pikkuketun lonkista otettiin röntgenkuvat ja kummassakin lonkkanivelessä näkyi lieviä nivelrikkomuutoksia. Löysyys näkyi myös kuvissa, mutta Moreliuksen mielestä lonkkamalja ja reisiluunpää olivat suhteellisen hyvän malliset. Kaiken kaikkiaan sain tästä käynnistä huomattavasti positiivisemman kuvan kuin Kalliolta kaksi ja puoli vuotta sitten. Toki silloin alla oli kaikenlaisia fyysisiä ja psyykkisiä oireita, jotka Tildan tuntien ovat voineet tulla mistä vain. Nyt alla oli pitkä jakso ilman selviä oireita sekä ilman rankkaa treeni- ja kisakautta. Mikä lie vaikuttanut mihinkin... Esitin Moreliukselle itkukurkussa ajatukseni siitä, että Tildan kanssa voisi silloin tällöin nauttia helposta agilitysta ja olla joka käänteessä huolehtimatta siitä, että "tätäkään ei saisi tehdä". Pyytämättä sain lääkärin tuen ajatuksilleni. Kettuseni täyttää parin viikon päästä 6 vuotta ja on oikeastaan jo keski-ikäinen. Se on siro ja hyvässä kunnossa oleva pieni punainen, joten miksi ei. Kliininen kuva eli ei ontumista on Moreliuksenkin mielestä tärkein ja koska röntgenmuutokset olivat kohtalaisen lieviä, hänen mielestään ei liikuntaa tarvitse rajoittaa. Kunhan pitää silmät auki ja tuntosarvet koholla sen varalta, että oireita ilmenee. Ja jumpat, venyttelyt, uiminen, omegat ja nivelravinteet tietysti tukevat tätä kaikkea. Voi mikä onnen päivä!

Parastahan tässä on se huolen taakka, joka pyyhkäistiin kertaheitolla pois harteilta! Yhtäkkiä kaikki näyttää paljon valoisammalta!