"Tilda on hieno ja sä viet sitä taitavasti!"

Usein monen kurjasti sujuneen treenin tai epäonnisen kilpailun jälkeen sitä jää vain muhimaan siihen kaikkeen surkeuteen, joka on tullut vastaan. Nyt osaan sentään aika hyvin tunnistaa Tildasta, mistä huonosti mennyt treeni tai kisa johtuu. Se kun monesti on paljon omasta mielentilastani kiinni. Tildaan vaikuttavat myös juoksut, näin vanhemmiten aina vain enemmän.

Tässä taannoin kisattiin kettusen kanssa Levekin rally-toko kisoissa pari rataa. Olin aistinut jo pitkään Tildan tekevän juoksuja, mutta niitä ei kuitenkaan näkynyt ja viimeistelytehotreenitkin sujuivat kohtalaisen kivasti. Kisapaikalla ulkokenttien laidalla iski epävarmuus. Tilda kulki visusti nenä maassa ja kiskoi hihnassa pientareiden houkutteleviin tuoksuihin. Sitä omaa parasta pikkukettua ei saisi tähän kisaan mukaan. Jaana Karppisen radan lähdössä Tilda vilkuili ympärilleen ja muutaman ensimmäisen kyltin jälkeen karkasi haukkuen lokin perään. Seuraavaksi houkutus, ajanottajapoika ja jokunen kyltti oli haisteltava huolella. Hylätty ja olo oli tuskainen. Onko mitään järkeä lähteä taistelemaan perään toista kisarataa? Rauhoituttiin molemmat palkintojenjakoa odotellessa. Kunnes arvostelupaperia hakemaan mennessä kilpailuun osallistuva toinen koira pääsi ohjaajan hyppysistä ja hyökkäsi Tildan päälle. Tilda ei saanut fyysisiä tai henkisiä vammoja, minä sain kunnon psyykkisen kolahduksen. Mitä pitäisi tehdä? Teki mieli vain lähteä itkien pois ja hautautua murheeseen. Ei me tänään onnistuta, niin miksi näyttäisin sen kaikille? Tuomari kannusti menemään seuraavalle radalle edes pienen onnistuneen treenin verran. Keräilin itseäni jokusen hetken ja sain taistelutahdon nostettua pintaan. Se on vaan mentävä ja tehtävä kaikkensa! Hannele Pirttimaan radalle lähtö sujuikin paremmin ja puoleenväliin kylttejä Tildakin skarppasi huikean hienosti. Yhden uusimisen jälkeen ketulla ei pysynyt enää pää kasassa ja se haisteli ja kiersi muutamat kyltit loppuradalla. Hylätty tästäkin, mutta olo oli voittajan. Me selvittiin! Juostiin palkalle yhdessä pikkuketun kanssa ja toimitsijajoukko antoi meille aplodit teltastaan.

Myöhemmin kirjoitin kuvan kera kisapäivästä meidän treeniryhmäläisille. Ne ovat niitä, jotka ovat nähneet Tildan molemmat puolet. Se osaa olla valloittava tiimiläinen ja tehdä innokkaasti töitä. Se on taitava ja toimimme yhteen hyvin. Tilda osaa olla myös todella raivostuttava ja perässä vedettävä. Sen nenä vie välillä sitä kuin litran mittaa ja vire on vaikea saada kohdilleen. "Tilda on hieno ja sä viet sitä taitavasti!" "Ootte upea koirakko!" "Osaat olla Tildan tiimissä." "Vedit kakkosradalla todella ihanasti tsempaten, maltilla, reilusti ja koiraa kunnioittaen. Tuomari(e)n puheissa radan jälkeen siuta kehuttiin hirveästi siitä, miten et luovuttanut ja menit asenteella ja koiran ehdoilla maaliin asti." Tsemppiviestit olivat ihanaa luettavaa ja todella muistuttivat siitä, mitä me oikeasti osataan ja mitä me oikeasti yhdessä ollaan. Jostain syystä kisoissa meidän onnistumiset vaan on vähissä. On jännittämistä ja siihen reagointia, on hätäinen pikkukettu ja ihanat houkutukset... Mutta niiden kaikkien epäonnistuneiden kisojen ja treenien jälkeen muistutuksena nämä kaikki positiiviset asiat. Me ollaan hyviä yhdessä.

Rallailua kerrakseen

Nyt on Lovan rally-tokon kisaura käynnistetty ja jo kahdet kisat kisattu. Viikko sitten Lovan meillä olon päätteeksi rallailtiin Ylökkin järjestämissä kisoissa, joissa tuomarina oli Pia Heikkinen. Helppoa oli mennä kisaamaan ilman paineita, vaikkakin rally-tokosta tiedän todella vähän. Varmuus Lovan tekemisestä ja meidän yhteistyöstä toi kuitenkin sopivasti luottamusta. Kisahallissa Lova oli kuin lentoon lähdössä ja ahtaassa tilassa, jossa oli ihmisiä ja koiria paljon, jouduin lähes jatkuvasti pitämään sen käskyn alla. Säpäkästi se kuitenkin käskyjä kuuntelikin ja teki innolla kaikken, mitä pyysin. Sama meno jatkui radalla. Oli valtavan helppoa suorittaa rataa, kun vieressä seurasi niin taitava koira. 90/100p. oli meidän pistesaldo lopulta ja aika 1:25.09. Kymmenen pisteen vähennys meni ohjaajan piikkiin. Kutoskyltillä koiran kiertämisen jälkeen en pysähtynyt, vaan jatkoin matkaa suoraan. Olisi senkin kyltin suoritusohje pitänyt varmistaa, mutta niin luulin muistavani... Hienolta tuntui ja näytti meno kuitenkin, joten tyytyväinen pitää olla. Arvostelulomakkeen tuomarin kommentti sujuvasta yhteistyöstä lämmitti mieltä. :)

Toisen kerran kisattiin eilen lauantaina Tamskin tallilla. Tuomarina oli Tiia Hämäläinen. Nyt jännitys itsellä oli paljon kovempi, koska paineet tuntuivat kasvaneen. Kisapaikalla jännitys onneksi helpotti, mutta samaa varmuuden tunnetta en saanut. Vanhempani toivat Lovan kisapaikalle ja jäivät katsomaan kisoja. Heti lämppälenkillä huomasin, ettei Lova ole oma itsensä. Tai ei ainakaan yhtään samanlainen kuin mitä se oli ollut koko aiemman viikon meillä hoidossa ollessaan. En meinannut saada Lovaan kontaktia ja sen oli tosi vaikea tulla pihalla edes sivulle kutsusta. Hallissa sisällä Lova oli ihmeen rauhallinen. Se teki töitä, mutta ei samalla intensiteetillä kuin viikko sitten. Aikataulu kisoissa oli reippaasti myöhässä, joten nyt oli aikaa varmistaa kylttien suorittaminen moneen kertaan. Meidän vuoron tullessa jo lähtö enteili katastrofia. Lovan nenä painui maahan eikä se pysynyt perusasennossa. Ihan katastrofi rata ei kuitenkaan ollut, mutta hylätty suoritus silti. Heti lähdöstä saatiin -1p taluttimen kiristymisestä ja ohjaajan virheestä. Vitos ja seiska kylteillä samoin hihna kiristyi. Täytyy ensi kerralla pitää alusta asti vaan ihan päästä kiinni. Kyltiltä 11 sitten väärin suoritettu tehtävä eli -10p, kun Lova kuuli yleisöstä koiran haukkumista ja jäi sitä kyttäämään enkä meinannut saada sitä takaisin ruotuun ja sivulle. Lopputulos hylätty ja ratavirhe. Kyltin 11 virheen olisi kai voinut korjata uusimalla ja se siinä mielessä kävikin. Kuitenkaan en sitten osannut tuomarille huikata uusimista ja palata kunnolla taaksepäin. Tässä huomaa, etten rally-tokosta tiedä oikeastaan vielä mitään... Pitäisi varmaan johonkin kurssille mennä opettelemaan, niin osaisi sääntöjä hyödyntää paremmin. Hylätyn tuloksenkin olisi ehkä voinut jollain välttää, en tiedä... Mutta tämä oli vaan koettava, jotta voi oppia uutta. Uutta kisaa ja treeniä kehiin vaan!

Tulipa koettua kahdet hyvin erilaiset kisat. Jonnan sanoin Lovakin on vain eläin ja Tamskin kisoissa se saattoi reagoida erikoiseen tilanteeseen, kun vanhempani vain toivat sen keskelle kisoja ja sitten olisikin pitänyt ymmärtää päästä minun kanssani kisamoodiin. Juoksutkin sillä saattaa olla alkamassa, joten tiedä sitten mitkä asiat pyörivät pienen päässä. Taitava se jokatapauksessa on ja ihana on ollut huomata, kuinka Lova eri ohjaajankin kanssa pystyy tekemään töitä intensiivisesti ja muodostamaan näkyvästi hyvän yhteistyön. Sen kanssa on parhaimmillaan todella helppoa ja mukavaa tehdä töitä. On siskollani vaan aikamoinen pieni punavalkoinen. Kiitos, kun saan lainata sitä. :)

Korvaeläin <3

Uusi vuosi 2015

Taas on vuosi vierähtänyt. Ihmeellisesti sitä aina löytää itsensä tästä samasta tilanteesta pohtimasta vanhaa vuotta ja suunnittelemasta uutta. Ja joka kerta nopeammin kuin olisi uskonut.

Tokon suhteen tavoitteet vuodelle 2015 ovat selvät. Elokuussa astuvat voimaan uudet tokosäännöt, joten ennen sitä, toivottavasti jo talven aikana, yritetään Tildalle TK1 -tunnusta. Viime vuoden tavoite avoimeen siirtymisestä ei täyttynyt, koska päätin jättää tokon treenaamisen kevään ja kesän ajaksi. Talvikausi ollaan nyt oltu Tamskin tokoryhmässä ja hyvän mielen tokoja ollaan tehty useasti. Tilda tekee ihanasti koko treenin ajan innolla ja hyvällä vireellä töitä! Kompastuskivi vaan tuntuu edelleen olevan paikkamakuu, jossa Tildan on vaikea maata ryömimättä edes vähän. Paikkis on nyt tehotreenin alla! Seuraaminen on parantunut, käännös oikealle leviää herkimmin. Paljon uusia kivoja liikkeitäkin on Tildalle löytynyt: ohjattu nouto, hyppy/hyppynouto, merkki ja ruutu on pikkuketun suosikkeja!

Mejä-kokeita ei päästy viime vuonna korkkaamaan, vaikka muutaman jäljen Tilda pääsikin jäljestämään. Jäljestäminen oli välillä hyvää, välillä ei niinkään. Jokin minussa kuitenkin luottaa Tildaan tässä asiassa kovastikin ja tänä vuonna aion osallistua kettusen kanssa kokeeseen. Pieni jälki-innostus nosti jo päätään, kun Tilda pongasi viikonloppuna vastasataneesta lumihangesta peuran jälkiä ja lähti nenä maassa jäljestämään...

Viime vuonna paneuduttiin todenteolla taippareita varten treenaamiseen. Koko talvi, kevät ja kesä kannettiin variksia mukana ja treenattiin yksin ja yhdessä Elinan kanssa sekä Nuuskujen kursseilla. Keväällä totesin Tildan olevan totaalisen tympääntynyt variksiin ja otimme aikalisän. Uudella innolla jatkoimme kesällä taipparitreenejä ja villikko esittelikin noutotaitojaan sekä variksilla että pupulla! Hurjan ylpeänä tästä päätimme treenikauden taippareihin, tuloksena NOU0. Linnut ovat nyt maanneet pakastimessa siitä asti ja odottavat kevään tuloa. Tänä vuonna yritetään taippareita uudestaan enkä malta odottaa!

Vuosi sitten tässä samaisessa postauksessa aiheina oli myös flyball ja luonnetesti. Pallottelemaan Tilda pääsi viime vuonna ehkä kerran tai kaksi. En vaan kesällä saanut aikaiseksi kaiken muun ohella lähteä vielä flyballiin. Messari-flyball mahdollisuuskin meillä oli, mutta päätin olla viemättä Tildaa sinne. Viime joulun kennelyskä Messarin tuliaisina ei jättänyt kovin mukavia muistoja... Tänä vuonna pallotouhut saavat jäädä samoihin satunnaisiin hauskanpitoihin. Luonnetestin taas jätin suosiolla tälle vuodelle, kun ajattelin antaa villitollerin vielä kasvaa. Keväälle olen testiä nyt katsellut ja ehkä se olisikin hyvä ajankohta, kun juoksutkin on nyt juostu ja niistä jo toivottavasti silloin piristytty.

Agility. Laji, johon minun on tällä hetkellä kaikkein vaikein suhtautua ja joka ehkä juuri siksi aiheuttaa tällä hetkellä eniten harmaita hiuksia. Kilpaurheilija itsessäni ottaa agilityn turhan vakavasti ja asettaa sille liian suuret määrät painoalastia. Agilitysta on tullut minulle muodostelmaluistelun tilalle laji, joka vaatii verta, hikeä ja kyyneleitä. Mutta koska joukkueessani on tolleri, kilpaurheilijan ajatusmaailmaa pitäisi hioa johonkin suuntaan. Viime vuonna kisattiin kakkosluokka läpi, yhdet kisat lisäksi kolmosissa. 10 kisapäivää ja 24 starttia, 7 nollatulosta, 3 vitosta ja loput hyllyjä. Kisakirja kertoo myös, että seitsemästä nollasta viidellä me oltiin palkintopallilla, useimmin sijalla 2. Starttimäärä viime vuonna ei ollut kovin suuri siihen nähden kuinka paljon olen uhrannut ajatuksia agilitylle. Kuitenkin, kun koko agilityvuosi on ollut vuoristorataa fiiliksien ja Tildan keväisen juoksun ja kesän sairastelun kanssa, on tuo kai ihan looginen. Syksyllä aloitettiin Tildan kanssa Tamskin valkkuryhmän kouluttamassa agiryhmässä sekä Hannan valmennuksessa. Näihin uusiin tuuliin olen enemmän kuin tyytyväinen! Ollaan saatu paljon uutta oppia ja treenivinkkejä sekä tukea kaikissa Tildan kommerverkeissä ja oman mieleni mutkissa. Hannalle erityiskiitokset!! Agilitytavoitteet muotoutuvat tässä alkuvuoden myötä, kun käytän Tildan ortopedillä tutkittavana. Jos fyysisesti pikkukettu on kunnossa, niin me aiotaan pyrkiä tekemään hauskaa agilitya ja ottamaan rennommin. Teknisesti haluan itse kehittyä paremmaksi ohjaajaksi ja opettaa Tildalle ohjauksia varmemmiksi. Kisoissa käydään se mikä hyvältä tuntuu eikä oteta vielä suuria tulostavoitteita. Hetki täytyy ehkä taas kasailla omia ajatuksia ja sumplia kettusen treenikuviot sille sopiviksi. :)

Terveyden kannalta viime vuosi oli meidän perheen koirille epäonninen. Lovan rintarangasta löytyi spondyloosimuutos, Tildan tassu tulehtui pahasti, jonka seurauksena se sai atopia -diagnoosin ja rakkaalle mummokoira Fannille puhkesi diabetes. Fanni meni nopeasti todella huonoon kuntoon ja muutaman viikon taistelun jälkeen 27.10.2014 se lähti juoksentelemaan onnellisen auringon alle vihreimmille niityille. <3

Breeze Gardenia "Fanni"  <3

13.02.2003-27.10.2014

Näiden rakkaiden parissa on tullut vastaan niin iloja kuin surujakin ja varmasti tulee vielä tulevaisuudessakin. Nyt kuitenkin: Tervetuloa vuosi 2015! Tuo meille paljon onnea ja ihania hetkiä!

Agilitya kolmosissa

Eihän se niin erilaista ollutkaan, mitä luulin. :) Loppujen lopuksi oikein kiva päivä kaiken sen ahdistuksen ja jännittämisen jälkeen!

Olin siis ilmoittanut meidät ensimmäistä kertaa kolmosluokkaan (Hannan kannustuksella) Tamskin kisoihin Lempäälään. Ajatuksena oli, ettei meidän agility hetkessä muutu sen kummemmaksi vaikka jättäisin kisaamatta ja treenaisin vaan. Ainoastaan kolmosissa starttaamisen mörkö ehtii kasvaa valtavan suureksi... Tildan kolme päivää ennen kisoja aloittamat juoksut eivät yhtään helpottaneet jännitystä. Edellisiltana olin täysin vakuuttunut, etten yksinkertaisesti pysty lähtemään kisoihin ja hallilla minien rataantutustumista katsellessani meinasi itku tulla. On se jännitys vaan kokonaisvaltainen tunne.

Ekana startattiin Esa Muotkan hyppärillä. Paljon suoria putkia ja rytmitystä. Riisuin Tildan pöksyt jo radan ulkopuolella ja kannoin pikkuketun maton päälle lähtöön. Siltikin se jäi nuolemaan itseään ja sain herätellä sen lähtövalmiuteen. Oli kuitenkin itsevarma olo ja Tilda oli virittyneen tuntuinen. Heti toisen esteen takaakierto onnistui, seuraavalta sain Tildan ohi ja kepeille vienti jäi yritykseksi kun edessä oli monta houkuttelevaa putkea. Sitten mentiinkin pitkä pätkä yhdessä hyvään rytmiin. Ennen viimeistä putkea tein hypylle pakkovalssin liian hätäisesti ja ohjasin Tildan takaakiertoon. Loppuun juostiin kuitenkin hyvillä mielin ja helpottuneina. Ei se ollut kamalaa ja Tilda oli ihana! Kettunen pinkoi radalla hurjaa vauhtia ja alku sähellyksen jälkeen oli hyvin kartalla ohjauksista.

B-agirata oli Arto Laitisen käsialaa. Lisäjännitystä toi kontaktit, mutta perusohjauksilla radalla pärjäsi. Mietin jopa juosseeni kakkosissa hankalampiakin pätkiä. Saatiin kisarutiini hyvin päälle Tildan kanssa, eikä pöksyjen riisuminenkaan enää haitannut. Aan kontaktille kettu teki mallikkaan 2on2offin ja loppusuoran puomille lähdettäessä tajusin meidän tekevän nollaa. Se sitten kostautuikin ja Tilda juoksi puomin kontaktilta läpi kohti edessä häämöttävää putkea. Päätös tiukasta linjasta kontaktien suhteen oli tehty, joten kutsuin Tildan takasin kontaktille. Hylly ja pois radalta. Parasta oli, että fiilis oli silti loistava!

Laitisen A-agirata noudatti samoja linjoja. Tilda tuntui vähän väsähtäneeltä ja omakin olo viiden tunnin kisarupeaman jäljiltä ei ollut enää paras mahdollinen. Alku lähti hyvin, mutta hankalaan keppikulmaan Tilda ei taipunut. Siitä muutama kielto ennen kuin päästiin jatkamaan. Tuntui, että pakka ei pysynyt enää kasassa keppiepisodin jälkeen ja ohjasin Tildan kahteen putkeen väärän päähän. Juostiin kuitenkin loppuun, että päästiin kontakteille. Nyt olikin mallikkaat pysäytykset! Joka radalla tänään tuntui itseasiassa olevan meille vielä aavistuksen epävarmoja keppikulmia, joten niitä nyt vielä treeniin. Muuten kettunen pujotteleekin varmasti.

Olipa mahtavaa kisata pitkästä aikaa. Ja onneksi en jättäytynyt pois juoksujen takia. Tulipahan aloitettua kolmosluokka oikein extrajännityksellä ja silti selvittyä siitä näinkin hyvin. Varmasti eteen tulee vielä paljon vaikeampiakin ratoja, mutta sainpahan taas tunteen, että me voidaan onnistua! Kannustusta sain jälkikäteen, että toka rata oli hieno, sellainen joka olisi voinut ihan hyvin olla nollakin. Se olisi ehkä ollutkin nolla meidän ekoista kolmosten kisoista, jos olisin antanut Tildan juosta puomilta putkeen... Mutta olenpa myös ylpeä siitä, että palautin villikon kontaktille ja otin hyllyn.

Syksyn tullen...

Niin toivoin Tildalle taippareita ja mejä -koettakin tälle kesälle/syksylle. Nyt yhtäkkiä herään siihen, että heinäkuu on vaihtunut elokuuksi, joka enteilee jo syksyn tuloa, loma on ohitse ja työt alkavat. Eikä kalenterissa ole merkintöjä kuin agilitylle, joka sekin on alkanut taas kerätä painoa harteilleni. Tai ei agility itsessään vaan kisaaminen. Miksi se onkin niin, että tiettyyn määrään saakka pystyy pitämään rentoa fiilistä yllä vailla suuria tulostavoitteita ja sitten iskee se karvas pettymyksen tunne, että me ei olla tehty mitään eikä edetty mihinkään? Vaikka mikä ihmeen hoppu millään kisaamisella tai kokeilla oikeasti on. Se hoppu on vaan omassa päässä.

Taipparitreenit on tulleet siihen pisteeseen, että nyt tai ei koskaan. Mutta aika vaan juoksee ja tarvittaisiin sitä vielä vähän lisää... Panokset on kovat molemmin puolin. Tilda tuo varikset pikapikaa, jos tarjolla on Whiskasia tai peuran korvaa. Ne omat varikset. Vierailla variksilla olisi vielä kiireesti treenattava lisää. Pupun vastineeksi erehdyin ehdottamaan tavallisia  tonnikalanameja. Ei mennyt karkit tasan, eikä tullut pupua. Kierroksetkin Tildalla olivat siinä kohtaa jossain taivaissa ja 50 metrin matka lähes pikkuketun itsensä kokoisen rusakon kanssa saattoi tuntua ylitsepääsemättömältä. Huomasin villikon pohtivan myös vaihtoehtoa herkutella itse pupu niiden kuivien tonnikalapalojen sijaan... Lopulta Whiskas auttoi ja sain pupun pienen matkaa kannettuna. Voi olla, että meiltä syksykin loppuu kesken, eikä ehditä niitä muutamia toistoja vieraalla riistalla saada. Harmi. Niin lähellä, mutta niin kaukana. Ensimmäisiin taippareihin menokin tuntuu kamalalta möröltä ja ajatus niistä jo jännittää niin kamalasti, että voin vaan kuvitella, kuinka voin pahoin koko edellisen viikon ja taipparipäivänä olen hermoraunio. Ja Tilda rallattelee, haukkuu, ryömii ja kieriskelee.

Mejä ei aiheuta ihan samanlaista jännitystä, vaikka kynnys lähteä jäljentekotalkoisiin on todella suuri. Vaikka senkin tiedän, että hyvin se menisi. Olenhan jo suunnistanut ja vetänyt jälkiä aiemminkin. Mutta voi tätä koehoukutuksen määrää! Itse luotan siihen, että Tilda osaa kyllä jäljestää (vaikkakin tekee sen enemmän ilmavainulla...), mutta meistä se tässä lajissa ohjaajana ollut on epävarmempi. Tuosta kettusesta ei vaan ikinä voi tietää. Tähän mennessä se on jäljestänyt sekä hyvin että huonosti. Ja niinhän se on oikeastaan tehnyt kaikkea muutakin. Varmaa sen kanssa ei ole koskaan ja sekös tuokin haastetta. Se on joko nappisuoritus ja ilo ylimmillään tai täydellinen floppi ja maailmanloppu.

Toisaalta - mitään ei saavuta, jos ei ota riskejä ja mene ja tee. Menee syteen tai saveen.

Ehkä se onkin juuri se, joka saa tuon pikkuketun kanssa harrastamaan, olemaan ja tekemään. Ne suuret tunteet.

Katsotaan nyt viikko pari laitanko ilmoja menemään. Ärsyttää luovuttaa taas ja jättää noutamiset ja jäljestykset talven tieltä pois kokonaan, jos mitään ei olla saavutettu, saatikka oikeasti yritetty. Ja palata keväällä samaan tilanteeseen. Tätäkö se on? Riskejä tai luovuttamista?