Syksyn tullen...

Niin toivoin Tildalle taippareita ja mejä -koettakin tälle kesälle/syksylle. Nyt yhtäkkiä herään siihen, että heinäkuu on vaihtunut elokuuksi, joka enteilee jo syksyn tuloa, loma on ohitse ja työt alkavat. Eikä kalenterissa ole merkintöjä kuin agilitylle, joka sekin on alkanut taas kerätä painoa harteilleni. Tai ei agility itsessään vaan kisaaminen. Miksi se onkin niin, että tiettyyn määrään saakka pystyy pitämään rentoa fiilistä yllä vailla suuria tulostavoitteita ja sitten iskee se karvas pettymyksen tunne, että me ei olla tehty mitään eikä edetty mihinkään? Vaikka mikä ihmeen hoppu millään kisaamisella tai kokeilla oikeasti on. Se hoppu on vaan omassa päässä.

Taipparitreenit on tulleet siihen pisteeseen, että nyt tai ei koskaan. Mutta aika vaan juoksee ja tarvittaisiin sitä vielä vähän lisää... Panokset on kovat molemmin puolin. Tilda tuo varikset pikapikaa, jos tarjolla on Whiskasia tai peuran korvaa. Ne omat varikset. Vierailla variksilla olisi vielä kiireesti treenattava lisää. Pupun vastineeksi erehdyin ehdottamaan tavallisia  tonnikalanameja. Ei mennyt karkit tasan, eikä tullut pupua. Kierroksetkin Tildalla olivat siinä kohtaa jossain taivaissa ja 50 metrin matka lähes pikkuketun itsensä kokoisen rusakon kanssa saattoi tuntua ylitsepääsemättömältä. Huomasin villikon pohtivan myös vaihtoehtoa herkutella itse pupu niiden kuivien tonnikalapalojen sijaan... Lopulta Whiskas auttoi ja sain pupun pienen matkaa kannettuna. Voi olla, että meiltä syksykin loppuu kesken, eikä ehditä niitä muutamia toistoja vieraalla riistalla saada. Harmi. Niin lähellä, mutta niin kaukana. Ensimmäisiin taippareihin menokin tuntuu kamalalta möröltä ja ajatus niistä jo jännittää niin kamalasti, että voin vaan kuvitella, kuinka voin pahoin koko edellisen viikon ja taipparipäivänä olen hermoraunio. Ja Tilda rallattelee, haukkuu, ryömii ja kieriskelee.

Mejä ei aiheuta ihan samanlaista jännitystä, vaikka kynnys lähteä jäljentekotalkoisiin on todella suuri. Vaikka senkin tiedän, että hyvin se menisi. Olenhan jo suunnistanut ja vetänyt jälkiä aiemminkin. Mutta voi tätä koehoukutuksen määrää! Itse luotan siihen, että Tilda osaa kyllä jäljestää (vaikkakin tekee sen enemmän ilmavainulla...), mutta meistä se tässä lajissa ohjaajana ollut on epävarmempi. Tuosta kettusesta ei vaan ikinä voi tietää. Tähän mennessä se on jäljestänyt sekä hyvin että huonosti. Ja niinhän se on oikeastaan tehnyt kaikkea muutakin. Varmaa sen kanssa ei ole koskaan ja sekös tuokin haastetta. Se on joko nappisuoritus ja ilo ylimmillään tai täydellinen floppi ja maailmanloppu.

Toisaalta - mitään ei saavuta, jos ei ota riskejä ja mene ja tee. Menee syteen tai saveen.

Ehkä se onkin juuri se, joka saa tuon pikkuketun kanssa harrastamaan, olemaan ja tekemään. Ne suuret tunteet.

Katsotaan nyt viikko pari laitanko ilmoja menemään. Ärsyttää luovuttaa taas ja jättää noutamiset ja jäljestykset talven tieltä pois kokonaan, jos mitään ei olla saavutettu, saatikka oikeasti yritetty. Ja palata keväällä samaan tilanteeseen. Tätäkö se on? Riskejä tai luovuttamista?

Mistä on onnellinen tolleri tehty?

Mistä on oma onnellinen tolleri tehty?

Vedestä, mustikan varvuista, auringosta, pehmeästä nurmikosta, lumikinoksista,

 jäästä järven pällä, metsästä, mutaisista lutakoista.

Niistä se on tehty.

Tilda ja kesä ♥

Reppureissulla Lapissa

Viime perjantaina suunnattiin Volvon nokka kohti Lappia. Odotukset olivat korkealla, sillä tarkoituksena oli vaeltaa Hetasta Pallakselle 55km ja majoittua sen jälkeen muutama päivä porokämpässä. Kaikkeen varauduttiin: kylmään, kuumaan ja hyttysiin. Perjantaina ajettiin matkan puoleen väliin Ouluun ja oltiin yö hotellissa. Tildan ensimmäinen hotelliyö ikinä. Olin oikeastaan aika ylpeä. Kerran yön aikana heräsin pikkuketun vahtihaukkuun, joka laantui helposti.



Reissukettu varmistaa, ettei jää matkasta.



Leikitääks, ettei lattiaan saa osua?

Oulusta matka jatkui lauantaina aamulla kohti Pallastunturia. Aikataulu oli tiukka, eikä matkalla paljoa taukoja pidetty, saatikka rinkkaa ja varustusta tsekattu ennen auton jättämistä Pallakselle. Taksi-Jimin kyytiin vaan ja kohti seikkailua! Tilda otti rennosti vieraan miehen kyydissä vieraassa autossa. On se vaan tarkka kettu. Nollasta sataanviiteenkymppiin sekunnissa. Kun oltiin autossa, niin huilattiin, mutta heti kun auto pysähtyi ja joku aikoi poistua kyydistä, Tilda oli kärppänä pystyssä ja pää pyöri hurjasti. Taksikyydin jälkeen vuorossa oli vielä veneilyä järven yli Pallas-Ylläksen kansallispuistoon. Mielessä oli kiljuva ja rimpuileva pikkutolleri juhannuksena soutuveneessä, joten varauduin pahimpaan. Ilmeisesti kuitenkin soutuvene airoineen oli huisisti eri juttu kuin puinen vene moottorilla varustettuna. Tilda käyttäytyi kuin kokenutkin veneilijä ja istua törötti veneessä korvat hulmuten ja kuono tuulta kohti nuuskuttaen.

Rannalta lähdettiin vaeltamaan kohti ensimmäistä pysähdyspaikkaamme Pyhäkeroa. Armeija hyttysiä ja mäkäräisiä otti meidät kohteeksemme, mutta reippaasti jatkoimme matkaa. Tilda oli flexissä porojen varalta ja yhden sarvipään näimmekin metsän siimeksessä. Vaelluspätkä sujui jotenkuten hyvissä tunnelmissa, mutta Pyhäkerolla räkkä iski totaalisesti vasten kasvoja ja pikkuketun masua. Hyttysten ja erityisesti mäkäräisten miljoona-armeija oli kimpussamme koko ajan täydellä teholla. Paikallaan olo ulkona ei tullut mieleenkään ja mäkäräiset tunkeutuivat hyttyshatun verkon läpi korviin ja silmiin. Hiki virtasi ja Tilda läähätti, sillä lämpöä oli noin 27 astetta ja aurinko paistoi. Tilda kieriskeli maassa, pyydysti ötököitä ja nuoli itseään, eikä pystynyt liikkumaan. Pystytettiin teltat ja paettiin ötököitä autiotupaan, jossa oli kuuma kuin saunassa. Katsoin Tildan turkkia ja masua ja kauhistuin. Turkin seassa käveli satoja mäkäräisiä ja iho masussa oli kuuma ja täynnä punaisia pahannäköisiä läiskiä. Reppana pikkukettu urheasti nuoli haavojaan ja etsi tuvan laverin alta turvallista huilipaikkaa. Nukkumaan mennessä teltassa en voinut ilman kyyneleitä Tildaa katsoa. Pieni punainen käpertyi teltan nurkkaan surkean näköisenä säpsähtäen välillä ikäänkuin häätämään mäkäräistä pois. Yöllä Tilda tuli kylkeeni kippuralle nukkumaan ja minä pidin huolta, että toisella oli lämmin.

Yö ei ollut vienyt räkkää mennessään. Teltasta poistuttaessa sama jatkui: Tilda kieri, nuoli, pyydysti ötököitä, vinkui ja läähätti. Pikkuketun kärsimystä ei voinut katsoa kärsimättä itsekin. Yritettiin jatkaa matkaa kohti tunturia, mutta Tilda ei pystynyt kävelemään pitäessään räkkää loitolla. Pettymyksen saattelemana tehtiin päätös kääntyä takaisin Hettaan. Puolet vaellusporukasta jatkoi matkaansa tunturille, meidän pieni perhe uhmasi räkkää metsän läpi takaisin rantaan. Se olikin tuskallisin vaellus ikinä ja kesti ikuisuuden. Varmasti Tildankin mielestä.

Monilla ihmeen konsteilla selviydyttiin takaisin Pallastunturille auton luo. Siellä mäkäräisiä ei ihan niin paljoa ollut, paarmoja kylläkin. Tilda stressasi kaiken aikaa erityisesti ulkona ollessaan ja kyttäsi ja pyydysti jokaista ötökkää. Otettiin sitten hotellihuone yöksi ja Tilda pääsi rauhoittumaan.

Sunnuntai aamuna aikaisin uskaltauduttiin Tildan kanssa hotellihuoneesta tunturille. Mäkäräiset, hyttyset ja paarmat eivät syöneet meitä enää elävältä, vaikka kettunen taisi niin vielä vähän luulla.

Kaunis maisema ja ihana ilma aamulenkille. (Huom! Räkkä ei näy kuvassa!)

Saatiin viestiä vaellusporukanpuolikkaalta, joka taivalsi yhä Pallasta kohti. Yö oli nukuttu hyvin (Tildakin oli nukkunut hienosti jo toisen yönsä hotellissa!) ja aamupalaa tankattu, joten päätettiin lähteä kavereita vastaan tunturille reitin puolivälin jälkipuoliskolta Vuontispirtiltä käsin. Jo kulki kettusen askel hiukan paremmin. Kuuma oli kyllä, kun tunturin huipullakin taisi olla lähelle 25 astetta. Onneksi oli FitDogin Energy+Rehydrate -jauhetta Tildalle neste- ja energiatankkaukseen. Vuontispirtiltä ylämäkeen tunturille Montellin majan kautta kelpasikin meidän vaeltaa. Pikkukettukin pystyi välillä nauttimaan juoksentelusta tunturilla. Oli tunturipuroja ja sulamisveden jättämiä lätäköitä ja tilaa kirmata tuulen tuivertaessa, kun missään ei näkynyt ketään eikä riesana ollut kuin paarmat ja satunnaiset mäkäräiset.

Tätä jäin kaipaamaan lisää.

Juomatauko helteessä.

Montellin maja tunturin kupeessa.

Kuuma!

Karvamato liikkeellä tunturin rinteessä.

Evästauko.

Onnellinen tollerikin kierii!

"Kävin kattomassa. Ne oli ne kaverit!"

Pulahdus tunturipurossa.

Vaellusta ei tullut kuin noin 14km + 11km räkässä ja helteessä, mutta vaikka omaa mieltä jäikin kaihertamaan menetetyt maisemat ja kokemukset oli tämä Tildalle sopiva Lapin ensivaltaus. Kunto sillä olisi kyllä riittänyt muutaman päivän vaellukseen, sitä en epäile, mutta siinä ötököiden määrässä sen stressitaso olisi ollut koko ajan äärirajoilla. Valtava stressi yhdistettynä poltteleviin mäkäräisen puremiin ja väsymykseen monen päivän vaelluksesta ja skarppina olosta teltassa ja autiotuvissa ei tuntunut hyvältä, kun näki Tildan kärsimyksen jo ensimmäisenä iltana. Lisäksi pelkäsin puremakohtien tulehtumista ja kettusen fyysisen kunnon huonontumista tulehduksen, kuumeen tai allergisen reaktion johdosta. Tunturilta pois pääsy keskellä erämaata kun ei olekaan niin helppoa. Varmasti kuitenkin lähdetään pidemmälle vaellukselle uudestaan. Räkkä jätetään kyllä ensi kerralla suosiolla väliin!

Lyhentyneen ja nopeutuneen vaellusreissun jälkeen parin päivän räkän seassa varaamamme porokämpän odottelu (joka sekin sijaitsi tietenkin keskellä ötököitä) ei houkutellut ketään, joten lähdettiin suoraan ajelemaan etelää kohti. Kellon lähestyessä taas myöhäistä iltaa otimme mökin Aavasaksasta Yli-Tornion kupeesta. Väsynyt ja hämmentynyt pikkukettu etsi taas makuupaikkaa sänkyjen alta ja muista rauhallisista nurkista. Eipä ole sitten pentuajan Tilda ryöminyt sänkyjen alle... Mökin edustalla lentelevät muutamat yksittäiset hyttysetkin saivat Tildan taas sekaisin, kun kettunen yritti niitä pyydystää suuhunsa.

Tildalle oma huone.

Vahtikoira vartioi.

Väsynyt reissulainen.

Mökkeily ja telttailu kaiken muun ohella on Tildalle todella väsyttävää. Kettu vahtii ja vartioi ja huolehtii kaikista muistakin kuin vain itsestään. Ajomatkalla Tilda nukkui, mutta oli heti skarppina pystyssä kun jotain tapahtui. Loppumatkasta pieni punainen kiipesi auton takapenkillä syliini ja käpertyi siihen nukkumaan. Voi pikku-Tilda. Tuli ihan pentuajat mieleen. <3

Kotimatkalla Kalajoella meressä pulahtamassa.

Agirotu 2014

Love, Peace & Agility. Aurinko Janakkalan Turengissa paistoi ja tunnelma oli rento. On se agility vaan parasta!

Lähdin agirotuun vähän epäilevin mielin, koska olin tehnyt päätöksen, etten anna Tildan jatkaa rataa kontaktiesteiltä edes kisatilanteessa, jos se ei nätisti niitä ota. Jännitti siis todella paljon... Ja niinhän siinä kävi, että lauantain kaksi rataa meni treenatessa. Molemmilla puomi oli se kohtalokas este, jonka jälkeen poistuttiin vähin äänin. Aamun radalla Tilda selvästi hidasti puomilla, mutta tipautti takatassut silti alas. Kettunen taisi tajuta heti virheensä ja minun vasta kamppaillessa ajatuksesta radan jatkamisesta, se jo pakitti tassut takaisin puomille. Päätös oli sillä tehty ja lähdettiin aan kautta pois. Siinä tulikin jo hieno kontakti! Iltapäivän radalla elättelin toiveita, että Tilda muistaisi aamuisen virheensä ja tekisi nätit kontaktit. Pitkän ja kuuman päivän jälkeen ferrarin moottori kävikin yllättäen valtavilla kierroksilla ja alun kaahailussa taisi jarrutkin hukkua. Tilda juoksi puomin läpi ja poistuttiin radalta. Parasta kuitenkin oli, että yhtään ei ärsyttänyt lopettaa leikkiä kesken! Tietenkin olisi ollut kiva tehdä rata loppuun saakka Tildan kanssa, mahdollisuudet tuntuivat olevan vaikka mihin. Tilda oli loistovireessä kuumuudesta huolimatta, juoksi kovaa, mutta seurasi ohjaukset. Nyt agility punaisen ferrarin kanssa on taas superhauskaa!

Lauantai-iltana tajusin, että seuraavan päivän rata oli joukkueviesti. Enhän voi pilata koko joukkueen suoritusta kökkimällä kontakteilla. Suunnitelma oli palkkailla muutama 2on2off ennen radalle lähtöä ja käskyttää kontaktit kovemmin. Ja Tildahan pysähtyi! Rata oli muutenkin oikein vauhdikkaan tuntuinen ja pikkuketun kanssa oli ilo juosta. Yhden putken lähetyksen jälkeen käännähdin (taas!) liian aikaisin ja Tilda tuli pois. (Putket treenilistalle!) Meidän meditollerit -joukkueen sijoitus lopulta oli 26., mutta hitsi että oli kivaa! Harmitti ihan, etten ollut ilmoittanut meitä sunnuntaille Open Class -tasoituskisaankin, kun draivi olisi ollut päällä. Toisaalta oli tuo loppupäivän agituristina hengailukin mukavaa. Lenkkeiltiin, herkuteltiin, otettiin aurinkoa ja huilittiin Tildan kanssa kaksin.

Viikonlopun kruunasi leppoisat oltavat kavereiden kanssa. Lauantaina Sari ja Hilpi pitivät meille seuraa ja käytiin ratojen välissä Hämeenlinnassa piknikillä ja lenkkeilemässä. Sunnuntaina aamupäivä kului kettujengin kanssa ja iltapäivällä olin avustavissa tehtävissä alo-maksien joukkueviestissä. Janakkalasta ajettiinkin sitten Lahteen mummolaan. Lomailijan elämä on mukavaa!

Agirotu ostokset ensi viikkoa silmällä pitäen...

Asiat tärkeysjärjestykseen

Kaikkeahan ei vaan voi saada heti. Jos haluaa jossakin olla super, siihen pitää keskittyä täysillä. Näin se vaan menee. Meillä on ollut monta rautaa tulessa Tildan kanssa oikeastaan koko ajan ja se on kostautunut sillä ettei me olla missään supereita. Ihan täysin yhteen asiaan en voi keskittyä kerralla, mutta jonkinlaista tärkeysjärjestystä on tehtävä.

Agility on ykkönen. Nyt taas tuntuu, että ollaan hyvin samalla kartalla Tildan kanssa. Viime kisojen jälkeen ollaan tehty treeneissä onnistunuttta agilitya hyvällä fiiliksellä. Ferrarista on löytynyt taas turbovaihde! Kontakteihin on keskityttävä, jotta ne saataisiin pian varmemmiksi, mutta uskon, että asia on hoidossa nyt uusien vinkkien myötä. Kisarutiinia on taas saatava, joten kesän aikana yritetään kisata mahdollisimman paljon.

Taipparit on numero kaksi. Tildalla (ja minulla) menee kohta hermot varisten kanssa. Hinkkaaminen ei tässä tapauksessa johda mihinkään, joten kertarykäys taitaa olla paras ratkaisu. Loppukesästä/syksystä yritän saada meidät taippareihin. Se ei varmaan kerrasta ole selvä, mutta onpahan sitten nähty millaista niissä on. Noutaja Tildassa kuitenkin on ja taisi pieni ajatustyökin tulla viime viikolla tehtyä. Tein kolmen variksen hakuruudun, jossa Tilda kävi ensimmäisen linnun ottamassa suuhunsa ja tiputtamassa, sitte tutkimassa missä muut varikset ovat. Jokaisen variksen kohdalla sain "täällä on varis" -katseen. Kierroksen jälkeen pikkukettu pisti pitkäkseen mättäälle ja ryömi. Sitten juosten ensimmäiselle varikselle ja se suuhun. Minä riehaannuin, kehuin ja hoputin ja niin noutaja toi onnellisena kaikki maailman hienoimmat aarteet mammalle! Jos tämän kesän rykäys ei toimi, niin talven ajaksi unohdetaan vaakut.

Mejä kutkuttelee sekin sen verran, että syksyn tullen haluaisin Tildan yhteen kokeeseen. Treenata en enempää erityisesti ajatellut, joten mejälle voidaan suoda se yksi viikonloppu. Kokeisiin on hankala päästä, joten se on kohtaloa sitten, jos koepaikkaa meille ei irtoa.

Tokon olen siis suosiolla jättänyt neljänneksi. Sitä kyllä ehtii myöhemminkin! Talvikaudelle sitten voisin ajatella meille ryhmäpaikkaa tokon parista, mutta kesäksi se jätetään kokonaan. Talvella ei ole mejää, enkä kiusaa Tildaa variksilla, joten tokollekin jäisi enemmän aikaa. Siihenkin on kuitenkin nyt ohjatusti panostettava, jotta päästään eteenpäin. Eikä tokon treenaaminen hallissa muiden koirien kanssa olisi ollenkaan pahitteeksi... Talvella ohjattujen treenien myötä voisi rykäistä sen TK1 -tunnuksenkin.

Flyball on meidän lajikirjossa myös, mutta se on pelkkää hauskanpitoa ja höntsäilyä ilman mitään sen kummempia tavoitteita. Luonnetestiin haluaisin viedä Tildan ja vastoin aikaisempia suunnitelmia taidan miettiä sitä aikaisintaan ensi keväälle. Siinä kohtaa minulla olisi jo lähes 3 ja puoli vuotias ketunpoika, joka ehkä on kesän ja talven myötä vielä kasvanut.

Onpa hyvä tunne saada asioita järjestykseen. Kaikkea ei tarvitse miettiä koko ajan, vaan saa hyvillä mielin keskittyä olennaiseen ja ehkä jopa paremmalla motivaatiolla tarttua aina uusiin haasteisiin.

Taktiikkapalaveri. Pelisäännöt on sovittu!

Itkupotkuraivaria ja riemun kiljahduksia

Sitä on agility! Sunnuntain kisat olivat taas yksi turhautumisen paikka ja olin taas heittämässä hanskoja tiskiin. Välillä en vaan käsitä, miksi Tilda toimii tietyllä tavalla. Joskus vire on kuin itsestään oikea, joskus sen kanssa saa taistella uuvuksiin saakka ilman toivottua lopputulosta.

Onnellinen kettu lämppäilee.

Kisoissa juostiin kaksi starttia agirataa, jotka olivat Arto Laitisen käsialaa. Tiukkoja kulmia ja puomiansoja oli havaittavissa. Ensimmäinen startti meni Tildan omaksi esitykseksi. Sillä oli valtavan hauskaa ja se juoksi kuin viimeistä päivää, mutta ohjauksista sillä ei ollut tietoakaan. Nauroin välillä ääneen pinkoessani kettusen kannoilla, koska vaikka se oli juuri sitä, mitä aiemmin olin kutsunut sikailuksi, niin sillä oli hauskaa. Ja se juoksi kovaa! Se fiilis oli se, mitä radalla haetaan. Keskittyminen ohjauksiin lisäksi, niin nappiin menee!

Toinen startti ei ollutkaan mitään, mitä agilityn pitäisi olla. Lähtöpaikalla Tilda jo haukahti ja jäi kyttäämään jotakin. Odotin ja yritin saada kontaktin takaisin tietäen kuitenkin, ettei tästä mitään enää tule. Lähtökäskyn antaessani Tilda syöksyi haukkumaan tuomarin. Jatkettiin kuitenkin muutaman esteen verran, kunnes kettunen jäi haahuilemaan matkan varrelle. Äkkiä pois ja metsikköön piiloon katseilta. Mikä turhautumisen tunne, kun en voinut Tildalle minkään.

Sunnuntai-iltana jo löin vetoa, että seuraavissa treeneissä tiistaina minulla olisi super-Tilda mukana. Voitin! Alle vajaan tunnin mittainen metsälenkki seitsemän tollerin seurassa ja pikkukettu oli innosta täristen tekemässä agilitya yhdessä. Se juoksi kovaa ja oli kartalla ohjauksissa. Kaikki ihana samassa paketissa! <3 Hanna oli suunnitellut radan monenmoisilla valsseilla. Ohjaaja on niissä kertakaikkisen surkea, mutta kyllä me saatiin useita onnistumisiakin. Kuivaharjoittelua vaan kehiin! Tildan kontaktiongelmakin tuli näkyviin, kun vauhti oli kohdallaan. Jatkossa taas palkkaan ja vahvistan 2on 2off -asentoa. Väärin on ollut palkata vapauttamisen jälkeen eteenpäin... Lisäksi Tildan tullessa kontaktilta läpi, rataa ei jatketa eteenpäin vaan koko este otetaan uudestaan. Sitä olen tehnytkin, mutta varovainen saa olla, ettei tuo herkkis ota itseensä ja lopeta koko agia. Kontaktin onnistuessa kaikenlaisia häiriöitä kehiin! Vielä me saadaan nappikontaktit Hilpalle! Nyt täytyy itse olla vaan joka tilanteessa johdonmukainen.

Hyvä treeni, parempi mieli!

Agilityn innoittamana ajeltiin eilen kiireessä Sastamalaan epiksiin. Kisapaikka oli kuitenkin tyhjä ja totesin 45 minuutin matkan turhan ajettuani, että kisat olivat eilen. Aurinko kuitenkin paistoi lämpimästi, joten tehtiin sitten Tildan kanssa kaksin maakuntamatkailu Sastamalan Tyrvään Pyhän Olavin kirkolle.

Reissussa ponit ja hevosetkin saivat kyytiä hurjalta villitollerilta!



Tilda pääsi poseeraamaan uuden Hurtan viilennysliivin kanssa.

Oma noutajani on palannut!

Hyvä mieli tulee näköjään yllättävistä tilanteista! Tilda nouti vauhdikkaan metsälenkin päätteeksi kaksi varista. Onnenpäivä!! :)

Olen reissusta palattuamme kärsinyt pienestä treenimasennuksesta. Mikään ei ole tuntunut hyvältä eikä oikein sujuvankaan. Tilda oli kotiinpalattuamme jonkin aikaa hyvinkin loukkaantunut, kun sillätavalla hänet oltiin jätetty pariksi viikoksi ja yhtäkkiä tultiinkin takaisin ja oltiin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Mummolassa ollessaan oli tainnut pikkukettu päästä myös päättämään hihnalenkeistänsä, sillä aikamoista taistelua on jouduttu käymään kotinurkilla lenkkeillessä. Tildan mielestä hihnalenkit ovat nuuskuttelua ja merkkailua varten, vapaana ollessa sitten spurttaillaan. Eipä siis ole meidän ajatukset menneet oikein yksiin viime aikoina.

Aksattu ollaan muutamaan kertaan. Oman ryhmän treenit ovat sujuneet ihan kivasti, mutta mitään suurta tunnetta ne eivät ole herättäneet. Me ei enää edetä mihinkään pelkällä ratatreenillä ja sen tajuaminen näin kesäkauden alkuun on syönyt omaa intoa valtavasti. Onneksi päästiin kuukaudeksi tuurailemaan poissaolijaa toiseen treeniryhmään. Jospa sieltä saisi haettua taas kadonnutta motivaatiota itselle! Ekoissa treeneissä tuli ainakin todettua, kuinka oma tekniikka on todella hukassa. Valssit eivät sujuneet sitten alkuunkaan!

Viime viikonloppuna hurautettiin kaupungin vilskettä pakoon mökille. Herkkueväiden lisäksi pakkasin mukaan damit, lokin, veren ja peuran sorkan. Rennosti kuitenkin vaan treenailtiin. Tilda kävi välillä uimassa ja ajankulukseen vahti mökkiä tarkasti tunkeilijoilta. Hakuruudun kävin tekemässä Tildan tietämättä ja ainoastaan motivointiheiton tein kettusen nähden. Ei tuon pienen noutamisessa ole moitittavaa. Lokki vedestäkin tuli tuosta vaan, vaikka edellisestä kerrasta oli vierahtänyt ainakin reilu puoli vuotta. Veneestä heittämistä ei tosin vieläkään päästy kokeilemaan, kun airot olivat mystisesti kadoksissa... Verijäljen Tilda pääsi jäljestämään kotimatkan varrella. 560 metrin pituinen jälki oli ehtinyt vanheta jo 22 tuntia ja mäntyisessä harvennetussa metsässä se oli levinnyt todella laajalle. Jokunen hirvikin oli tainnut käydä tallomassa jäljellä. Hilpan jäljestäminen oli aika haparoivaa ja se oli moneen kertaan menossa ihan väärään suuntaan. Ensimmäistä makausta Tilda ei edes huomannut. Toisen se sitten merkkasikin kunnon nuuskutuksella ja verisen maan syömisellä ja jäljesti paremmin kaadolle. Ja mikä mahtava palkinto siellä odottikaan! Ei olisi pikkukettu parempaa palkkaa voinut löytää!

Tänään oli kulunut jo viitisen viikkoa edellisestä kerrasta varisten parissa. Tauko niistä tyhmistä linnuista oli todentotta tehnyt tehtävänsä ja se noutamisen into on palautettu. Piilotettu ja heitetty kohmeinen varis palautuivat metsästä ainoastaan yhden varmistavan katseen kera. Broilerin lihaluu tuli palkinnoksi metsästyksestä. Minun iltauintihepuleissaan kaahaileva pieni punaiseni sai taas sydämen pakahtumaan ja uskoa meihin luotua. Nyt on hyvä käydä juoksemassa huomenna pari starttia agilityakin! <3