Isojärvellä 31.7-1.8.2017

Mitä olisikaan kesä ilman vaellusretkeä? Pitkää reissua ei ollut mahdollista tehdä, mutta löytyipä kuin löytyikin vielä suht läheltä paikka, jossa ei oltu aiemmin käyty ja joka mahdollisti sopivan pituisen kierroksen. Lähdettiin siis kiertämään Isöjärven kansallispuisto. Pikkukettu pääsi mukaan. Kuin ennen vanhaan.

Liikkeelle lähdettiin Herettystä ja suunnattiin kohti Kalalahtea. Oltiin suunniteltu vuokraavamme veneen ja soutavamme Kalalahdesta Renusaareen yöksi, mutta eihän tuo kahvila ollutkaan auki maanantaisin. Veneen avain jäi sitten saamatta. Pian jo alkumatkasta näimme Isojärven majavien tekosia. Isompia ja pienempiä patoja oli joka puolella ja vesi tulvi monessa kohtaa pakottaen polut kauemmaksi vesistöistä. Moni järvi ja lampi oli hotkaissut ympäröivää metsää ja pystyyn kuolleita puita oli rantavedet pullollaan. Ensimmäisen päivän tauko pidettiin Vahterjärvellä. Soinen maisema oli kaunis ja paikassa oli kivasti kaksi nuotiopaikkaa, joissa toisella oli myös laavu. Syötiin vaan suklaata ja kettunen pääsi uimaan. Viimeiset 3km juostiinkin  rinkat selässä ukkosta karkuun. Tildakin selvästi aisti kiireen ja ilmapiirin muutoksen. Se haukkui kaikkea ja hölkötteli reippaasti etunenässä.

Ukkonen jäi taakse ja kastuttiinkin vain vähän, kun saavuttiin yöpymispaikkaan Kalalahteen. Matkaa oli kertynyt reilu 9km. Valittiin telttapaikka kauempaa rannan tuntumasta ja saatiinkin olla ihan keskenämme. Nautiskeltiin iltaruoat ja synttärijuomat laavulla ja käytiin pikauinnit järvessä, jonka jälkeen oltiin valmiita nukkumaan. On se vaan tuo pikkukettu huikea telttailukaveri. Vaikka se muuten vahtii ja vauhkoaa kaikkea, niin telttaan se osaa rauhottua. Pimeässä yössä oli turvallista nukkua pieni punainen kainalossa.

Rauhallinen ja aurinkoinen aamu aamu-uinteineen ja aamiaisineen oli juuri sitä mitä lähdettiin metsästä etsimään. Kalalahti ei ehkä maisemaltaan ollut se paras paikka, mutta Isojärvi vieressä kutsui viilentävään pulahdukseen, toisin kuin olisi ollut esimerkiksi Vahterjärvellä, jossa vedet ympärillä olivat mutaisia suolampia. Jatkettiin matkaa kohti Lortikkaa ja Kannuslahtea, jossa vasta pidettiin ruokatauko ennen viimeistä pyrähdystä autolle. Matkaa oli kertynyt toisena päivänä reilun 8km verran. Kannuslahdesta saatiin loistava taukopaikka sivummalta rantakalliolta. Kettusen kanssa kahlailtiin järvessä ja nautittiin olostamme. Pieni väsymys painoi ja Tilda käpertyi hetkeksi kiepille kivenkoloon. Olipa taas ihana yhteinen retki!

Hei täällä taas!

Surkean hiljaista onkin meidän treenielämä ollut. Lähinnä kaikkea itsekseen ja pienesti. Keväällä käytiin Tildan kanssa Nuuskujen rally-toko kurssi ja siitä inspiroituneina ilmoitin meidät epiksiin sekä virallisiin kisoihin. Kuitenkin jouduttiin lopulta jättämään molemmat väliin, kun huomasin pikkuketun keväntävän askeltaan ja olevan taas haluton ulkoiluun. Taisivatpa vaan olla molemmin puolin psyykkisiä nuo oireet... Minun ei tarvinut jännittää ja ahdistua kisaamisesta ja kettunen sai rauhassa potea juoksumasennustaan. Marika-fyssarille kuitenkin vein Tildan pitkästä aikaa ja ihmeekseni sain kuulla kaiken olevan kunnossa. Tildan selkä oli super hyvässä kunnossa, ainoastaan toisen etutassun yksi varvas tuntui vähän aristavan. Kaikesta selvittiin ja ilmoitin meidät Tamskin rally-epiksiin treenaamaan. Huh, miten voikin joku asia jännittää niin paljon! Rataantutustumisen jälkeen yritin vain kerätä itseäni edes jonkinmoiseen kasaan ennen kuin hakisin Tildan ja se huomaisi jännitykseni. Jalat olivat hyytelöä ja arvasin, etten onnistuisi herkkikseltä sitä peittelemään. Enkä onnistunutkaan. Mentiin liian aikaisin seisomaan kehään ja jokunen tovi siinä jouduttiin rauhoittelemaan toinen toisiamme. Lopulta itse ratasuoritus oli yhtä ylivirettä ja kekkulointia! Kettunen ei pysynyt sivulla päinkään seuraamisessa, vaan poukkoili ja hyppi minua vasten. Perusasenot olivat varmaan kaikki vinoja ja hypyn kautta tehtyjä. Mutta se oli hauskaa! Niin valtavan hauskaa, etten saanut hymyä ja sitä onnen tunnetta sammutettua millään. Ja samalta näytti oma pieni kettuni.

Meidän treenit ja kisat olivatkin sitten siinä. Välillä käytiin nautiskelemassa ja juoksemassa vähän agilitya Sarin ja koirien kanssa ja välillä Tilda nouti dameja (ja ties mitä käpyjä) metsässä. Käänsin jo ajatuksia syksyyn ja toivoin uuden kauden alkavan meillekin. Hain Tamskin rally-tokon teho- tai kausiryhmään ja varasin Tildalle pitkän pohdinnan jälkeen ajan ortopedi Mikael Moreliukselle Sipoon Pieneläinklinikka Moreliukseen. Ensimmäinen lottovoitto oli tehoryhmäpaikka rally-tokoon talvikaudeksi. Jospa nyt olisi helpompi saada taas meidän elämä raiteilleen. Toinen lottovoitto löytyi sieltä parin tunnin ajomatkan takaa Sipoosta. Tilda sai luvan tehdä agilitya!

Kaksi ja puoli vuotta olin pyöritellyt mielessäni pikkuketun nivelrikkoa ja lonkkia ja niiden mukana tulleita kieltoja "kaikkeen". Se ei vaan tuntunut oikealta. Lähes jokainen Tildan ontuminen tai haluttomuus löydösten jälkeen ei tuntunut liittyvän mihinkään tekemiseemme. Agilitytreenin, riekkumisen tai metsätreenien/-lenkkien jälkeen Tilda ei koskaan oireillut. Ja se ilme, minkä pieni agilitytreeni sai pienessä ferrarissa aikaan, oli joka kerta onnea pursuava.

Ajettiin Moreliuksen luo 22.8.2017. Lääkäri katsoi ensin ulkona Tildan liikkumista ja totesi sen olevan moitteetonta. Tutkimuksessa ei löytynyt aristuksia ja liikeradatkin olivat normaalit. Kysyin myös kintereistä, jotka välillä naksuvat, mutta niissä ei tuntunut nestettä eikä Morelius ollut niistä ollenkaan huolissaan. Tilda rauhoitettiin ja lonkista löytyi kohtalainen löysyys, jonka lääkäri totesi olleen siellä varmasti pennusta saakka. Pikkuketun lonkista otettiin röntgenkuvat ja kummassakin lonkkanivelessä näkyi lieviä nivelrikkomuutoksia. Löysyys näkyi myös kuvissa, mutta Moreliuksen mielestä lonkkamalja ja reisiluunpää olivat suhteellisen hyvän malliset. Kaiken kaikkiaan sain tästä käynnistä huomattavasti positiivisemman kuvan kuin Kalliolta kaksi ja puoli vuotta sitten. Toki silloin alla oli kaikenlaisia fyysisiä ja psyykkisiä oireita, jotka Tildan tuntien ovat voineet tulla mistä vain. Nyt alla oli pitkä jakso ilman selviä oireita sekä ilman rankkaa treeni- ja kisakautta. Mikä lie vaikuttanut mihinkin... Esitin Moreliukselle itkukurkussa ajatukseni siitä, että Tildan kanssa voisi silloin tällöin nauttia helposta agilitysta ja olla joka käänteessä huolehtimatta siitä, että "tätäkään ei saisi tehdä". Pyytämättä sain lääkärin tuen ajatuksilleni. Kettuseni täyttää parin viikon päästä 6 vuotta ja on oikeastaan jo keski-ikäinen. Se on siro ja hyvässä kunnossa oleva pieni punainen, joten miksi ei. Kliininen kuva eli ei ontumista on Moreliuksenkin mielestä tärkein ja koska röntgenmuutokset olivat kohtalaisen lieviä, hänen mielestään ei liikuntaa tarvitse rajoittaa. Kunhan pitää silmät auki ja tuntosarvet koholla sen varalta, että oireita ilmenee. Ja jumpat, venyttelyt, uiminen, omegat ja nivelravinteet tietysti tukevat tätä kaikkea. Voi mikä onnen päivä!

Parastahan tässä on se huolen taakka, joka pyyhkäistiin kertaheitolla pois harteilta! Yhtäkkiä kaikki näyttää paljon valoisammalta!

NOU1

Nyt on mun suuri haave toteutunut. Tilda läpäisi taipparit 28.5.2016 Juupajoella. Kummallinen, sanaton ja tyhjä olo jäi jäljelle, vaikkakin ylpeämpi en voisi meistä olla. Matka Tildan taipumiseen oli pitkä ja kivinen. Pikkupennusta asti tehtiin töitä varisten ja damien kanssa, käytiin välillä suossa ja välillä rantapientareella. Tilda repi variksen siipiä, ei suostunut koskemaan riistaan, ei palauttanut dameja, söi pupuja, ei uinut... Joskus kuulin myös, ettei se välttämättä koskaan ottaisi varista. Mutta tässäpä sitä kaikesta huolimatta ollaan. Taipuneina. Onneksi pidin pääni, kuuntelin tarkasti vain kannustusjoukkoja ja uskoin pieneen kettuuni!

Oltiin Tildan kanssa iltapäiväryhmässä. Aamukymmeneltä lähdettiin ajelemaan koepaikalle ihan kahdestaan. Halusin varmasti päästä yhteiseen kuplaan pikkuketun kanssa ja keskittyä täysillä vain ja ainoastaan meidän taippareihin. Jouduttiin odottelemaan aika kauan ennen kuin kokoonnuttiin tuomarin silmän alle. Tilda oli suht kiltisti. Vähän vaan piippasi ja pomppi. Tositoimiin lähdettiin kolmansina. Oltiin ajoissa metsässä vaikka yritin taktikoida, mutta luotin Tildaan. Ennen meidän vuoroa pidettiin pikapalis toimintasuunnitelmasta: ensin tehdään hommat ja sitten Tilda pääsee syömään. Kettunen kuunteli tarkkaan, steppasi ja piippasi. Rannassa heitettiin lokit. Ensimmäiselle Tilda lähti varovaisemmin, ties mitä järvessä törröttäisi, jos suinpäin hyppäisi. Toiselle lähti sutjakammin. Laukaukseen kettunen reagoi nyt hyvin. Se katsoi pää pystyssä vuorotellen ampujaa ja lokkia ja toimi sitten. Lokit otin vesirajassa käteen. Hakuruutuun mentäessä yritin rauhoittaa Tildaa ja muistuttaa hommista ja ruoasta. Nyt alkaisi meidän työt.

Ruudussa Tilda kuunteli hyvin laukauksen. Muistaakseni nousi siinä täpinöissään seisomaan ennen kuin lähetin hakuun. Heittovaris ei kelvannut, Tilda vaan nuuhkaisi, katsoi minuun ja lähti juoksentelemaan. Tuomari meni heittovarikselle Tildaa kutsuen ja heitti linnun uudestaan. Nyt kettu otti riistan ja toi minulle muutaman metrin päähän. Lähetin hakemaan lisää. Tilda löysi ja lähti palauttamaan, mutta muutaman ensimmäisen kanssa jäi vajaaseen kymmeneen metriin. Jouduin useasti kehoittamaan tuomaan ja kannustamaan. Loppua kohti palautukset paranivat ja viimeisen variksen sain nätisti käteen asti. Tilda laajensi hyvin hakuaan sivuille, mutta viimeiseksi jäänyt takimmainen oli sille vaikea. Millään en saanut Tildaa lähtemään suoraan taakse ja jouduinkin lähettämään uudestaan ainakin kolme kertaa. Hengittelin ja puhaltelin ja unohdin olevani kokeessa. Onneksi tuomarikin oli kärsivällinen ja jaksoi katsoa meidän esityksen loppuun asti. Pikkukettu teki todella rankan työn! Yleisö liikehdintöineen ja pussin rapisteluineen oli iso häiriö ja kontaktin saaminen Tildaan palautusten  jälkeen oli työn ja tuskan takana. Lopulta toimitsija kehoitti kytkemään koiran tuomarin jo sanellessa arvosteluaan. Ja me saatiin lupa lähteä jäljestämään!

Jälkipuuhia pitikin sitten odottaa pari tuntia. Tilda oli hakutöistä väsyksissä, sen verran pikkukettu oli joutunut pinnistelemään. Käytiin lenkillä nollaamassa vähän ja mentiin autoon odottelemaan ja turvaan hyttysiltä. Ennen jäljelle lähtöä haetutin Tildalla oman pupun muutaman metrin päästä ojasta. Muuten ei sitten ehtinytkään valmistautua tai jännittää, kun yhtäkkiä tuli käsky lähteä noutamaan pupua. Pääsin onneksi toisena lähettämään Tildan jäljelle. Ei tarvinnut kauaa odottaa. Juuri ennen meidän vuoroa näytin kettuselle muistutukseksi ruokakippoa ja kerroin pelisäännöt. Pienet piippaukset ja täpinöinnitkin siinä irtosi väsyneestä punaisesta. Jäljelle Tilda lähti varman oloisesti. En nähnyt kuin ihan alkumatkan, mutta luulisin sen edenneen aika jälkeä pitkin. Lopulta sain merkin, että Tildalla on pupu suussa ja voin kutsua sitä. Tuntui ikuisuudelta ja ehdin ainakin kolme kertaa varmuuden vuoksi kutsua Tildaa luokse. Vimein pieni punainen tuli näkyviin ryteiköstä iso pupu suussa. Vielä viiden metrin päässä se laski pupun maahan ja korjasi otetta. Toi kuitenkin sitten roikaleen ihan jalkojeni juureen. Olipa hämmentynyt olo! Se oli siinä! Palkatessa Tildaa tuli sitten itku. Kaikkien taisteluiden jälkeen siinä se nyt oli taipumuskokeen läpäisseenä. Noin vaan.

Me tehtiin se yhdessä alusta loppuun. Me luotettiin toisiimme. Yksin kumpikaan ei olisi suoriutunut tehtävistä niin kuin nyt suoriuduttiin. Uskomatonta. Sanoin on vaikea kuvailla, kuinka ylpeä olen Tildasta. Ylpeä olen myös itsestäni, kun sain vietyä villikkoni tähän pisteeseen. Me oltiin supertiimi ❤


Taippareiden pöytäkirjasta

Sosiaalinen käyttäytyminen: Vilkas koira.
Uimahalu: Hyvä.

Hakuinto: Hyvällä vauhdilla.
Noutohalu: Empii hieman riistoilla.
Riistankäsittely: Pinnallinen ote riistoista.
Palauttaminen: Jättää palautuksia hieman kesken.
Reagointi laukaukseen: Tarkkaavainen.
Itseluottamus ja aloitekyky: Hyvä.
Yhteistyö: Koiraa ohjataan hyvässä yhteistyössä.
Yleisvaikutelma: Vauhdikas koira, joka ui mielellään. Selvittää tänään kaikki tehtävät.

Hyväksytty

28.5.2016 Juupajoki
Tuomari Risto Aaltonen
Järjestäjä Mäntän seudun nuuskut Ry

Ajatuksia ja onnistumisia

Monen monta päivitystä on jäänyt kirjoittamatta... Torstaina koin kuitenkin taas pitkästä aikaa sen pakahtumisen tunteen, kun pää täyttyy ajatuksista ja tekee mieli oikein kaivautua niihin jokaiseen. Meillä oli Riitan tehotokot. Tehtiin alkuun paikkiksia ja häiriötreeniä. Tilda oli hyvinkin toimeliaalla tuulella ja tiesin, ettei se onnistu paikallaolossa. Kettunen piippasi, kiljahteli, hypähteli ja vaihtoi asentoa vaikka olin ihan sen edessä. Ja kuinka ärsyttävää, kun en osannut treeniä muuttaa niin että se olisi Tildalta onnistunut. Riitta antoi pikavinkiksi paikkaistumiseen nami kuonon päällä istumisen, jolloin koiran keskittyminen olisi namissa, jonka pitää pysyä kuonolla. Ensifiilis ennen kuin olen yrittänytkään temppua, on että tulee olemaan vaikeaa saada nami Tildan kuonon päälle, saati sitten, että sekä nami että kettunen pysyisivät paikallaan. Ja Tilda ilman piippaamista. Saa nähdä.

Omaan treenituokioon valitsin pähkäilyjen jälkeen myöskin paikallaolon. Muihin avoimen liikkeisiin on jotenkin edes selvät sävelet. Tehtiin pikkuketun kanssa ihan vain paikallaan makaamista häirittynä. Ensin palkkasin pelkästä paikallaolosta, sitten palkkasin, kun Tilda pysyi vaikka kävin tuuppimassa kyljestä. Seuraavaksi oli Riitan vuoro häiriköidä ja Tildan edelleen pysyä makuulla. Kukaan ei yllättänyt, kun ahne kettunen kerta toisensa jälkeen meni lankaan ja havitteli herkkuja. Vaikeinta Tildalle oli kuitenkin maahan meneminen. Se jäi kyttäämään koutsia herkkujen toivossa, kun minun nakkini pysyivät taskussa. Sain aika kauan käskeä ja painostaa, että Tilda meni maahan ilman, että kääntyi Riittaa kohti. Lopulta, kun pääsin pikkukettua palkkaamaan, se ei ollut moksiskaan aiemmasta kädenväännöstä. Se palkkautui hyvin ja meni maahan samantien näpsäkästi uudestaan. Treenin lopuksi oltiin yhtä mieltä siitä, että jos houkuttelutilanteessa saisi Tildan pysymään paikoillaan, auttaisi se varmasti paikkamakuuseen ja paikkaistumiseen. Treenin aikana Tilda ei myöskään vinkunut ollenkaan, kun sen oli pakko koko ajan keskittyä ja olla hommissa. Kettusta pitäisi haastaa paljon enemmän! Hyvä huomio oli myös, että Tildan toimintakyky piti varsin hyvin, vaikka painostin sitä maahan menossa kovastikin. Se oli vain päättänyt olla tottelematta käskyäni ja keksi monia keinoja vältelläkseen makaamista ihan protestiksi. Että sellanen herkkis. Se osaa kyllä sluibailla ja todella tehdä, mitä haluaa. Nyt alkoi meidän perheessä tiukka kuri ja mustavalkoisuus!

Se tokosta. Paitsi, että kunnon tavoite pitäisi asettaa, jotta tulisi kunnolla treenattua. Koekalenteri esiin kai...

Toinen suuri asia meidän harrastusrintamalla on vihdoin vauhtiin päässeet taipparitreenit. Pieni alkukankeus ei tänä keväänä kauaa pikkuketulla kestänyt vaan parissa treenissä mieleen palautui taas, mitä pitikään tehdä. Eilen treenattiin Elinan, Tommin ja Vilpun kanssa ja olin oikein iloisesti yllättynyt Tildan työskentelystä. Tekikö pieni lämmittelytreeni tehtävänsä vai se, että valeraskausmasennus on viimein ohi, mutta pieni kettu oli super pätevä vaikkakin läkähdyksissä. Se jopa kulki vierellä ja vetämättä koko matkan autolta lähetyspaikalle - kaksi kertaa. Ei ilman muistuttelua tai hienovaraista kiljumista, mutta kulki. Neljä varista heittovaris mukaanlukien sekä pupu palautuivat käteen asti helposti. Mahtava kettu! Niin se vaan ehkä on, että kunnon tavoite on oltava. Sitten vasta alkaa hommat rullata.

Ressukka

Huono omatunto soimaa päivittäin, kun en ehdi keskittyä kettuseeni niin paljon kuin haluaisin. Treenit ovat jääneet satunnaiseen piha- tai olohuonetokoiluun ja kerran viikossa ryhmätreeneihin. Yllättäen kotona huomion vie vauva, joka osaa huolehtia siitä, ettei häntä jätetä yksin hetkeksikään ylimääräistä. Tilda on tyytynyt seuraamaan kaikkea sivusta ja pyörimään jaloissa. Ja luomaan katseita, joista ei jää epäselväksi, että pikkukettu toivoisi yhteistä puuhaa... Tuntuu pahalta, etten repeä joka paikkaan, mutta lohduttaudun sillä, että kevät on nurkan takana ja kesä odottamassa vuoroaan. Säiden lämmitessä ja vauvan kasvaessa ehkä helpottaa ja Tildakin saa taas enemmän aikaa. Onneksi metsä on koko ajan vieressä ja vauva tottunut torkkumaan repussa lenkillä, joten päästään kyllä tuulettumaan silloin kun siltä tuntuu.

Vauva-arki, kaiken haukkuminen, liukkaat kelit, toissapäivänä alkaneet juoksut ja ties mitkä tähtien asennot ovat kuitenkin taas saaneet aikaan huolta Tildan voinnista. Pari viikkoa sitten käytin Tildan koirahierojaopiskelijoiden käsittelyssä ja siellä todettiin takapään olevan jumissa. Samaan aikaan havahduin tarkkailemaan, ettei Tilda mielellään lähtenyt jäiselle tielle lenkille ja viime päivinä huolestuin kaikkien neljän tassun tehonuoleskeluista. Tildasta on vaikea tulkita, mikä johtuu mistäkin, se kun voi oirehtia minun huoltanikin, mutta takapään jumit tietäen ja tekemättä jääneet jumpat takaraivossa kolkuttaen, varasin pikaisesti ajan Marika-fyssarilta. Ongelmat saatiinkin selville. Tildan anaalirauhaset olivat täpötäynnä aiheuttaen varmasti osan kireyksistä. Rauhaset tyhjennettiin ja tutkimuksia jatkettiin. Molemmat takareidet olivat Tildalla jumissa, mutta suurin ongelma paikallistui tällä kertaa oikeaan takajalkaan. Siinä lonkka sekä kinner aristivat ja monesta kohtaa lihakset olivat kireät. Marika oli sitä mieltä, että kintereeseenkin on saattanut alkaa muodostua nivelrikkoa sen yliliikkuvuuden vuoksi. Enkä yhtään ihmettele, jos näin on. Sen verran pahalta näyttää omaankin silmään kintereiden löysyys... Vielä kintereessä ei tuntunut kuin lievä turvotus pienien luiden välissä.

Nytpä siis pitäisi samaiseen vauva-arkeen sovittaa päivittäin Tildan jumpat ja ravilenkit. Tokostakin oli puhe ja esim. kaukoja Tildan kanssa ei voi nyt tehdä. Enkä tiedä pystyykö se koskaan virheettömiin vaihtoihin seisomisen mukaan tullessa, koska jalat jäävät aina niin levälleen... Suoraan peruuttaminen ja vasemmalle kännökset saattavat myös olla aina sille fyysisesti liian vaikeita. Saa nähdä mitä meidän harrastamisista tulee. Lähes kaikki lajit tuntuvat loppuviimein olevan joltain osin meille epäsopivia. Ehkä pitäisi keskittyä pikkuketun suureen nenään ja päästää se kunnolla töihin!

Meille tuli vauva

Nyt on toinen Tildan elämän suuri muutos tapahtunut. Joulukuun viimeinen päivä meille syntyi poikavauva. Tildan suhteen saattoi etukäteen vain arvailla, mitä tapahtuu, kun pieni lapsi tulee sen laumaan. Vieraisiin lapsiin kun kettunen reagoi hyvinkin sähäkästi haukkuen. Ja mitä pienempi taapero sitä kovempi reaktio. Sairaalasta kotiin tullessamme Tilda oli onnesta soikeana. Tervehdin pikkuketun ensin itsekseni ja annoin sen haistella itseni ja vauvan rätin. Sitten tuotiin uusi lauman jäsen sisälle. Tilda nuuski innokkaasti tulokasta. Vähän liiankin innokkaasti siellä onnensa kukkuloilla.

Ensimmäiset päivät Tilda kyttäsi meitä ja vauvaa taukoamatta. Sen kierrokset nousivat nollasta sataan sinä hetkenä, kun vauva parkaisi tai me liikuimme vauva sylissä. Tilda hyppi, säntäili ja haukkui ja luotto kettuseen oli koetuksella. Ensimmäinen yö meni samaa rataa Tildan ollessa samassa huoneessa kuin me muut. Pieni punainen oli hyvin hämmentynyt ja stressaantunut ja valvoi ja reagoi meidän muiden jokaiseen liikkeeseen.

Ensimmäisten päivien jälkeen meno tasoittui pikkuhiljaa. Eristimme Tildan makuuhuoneen ulkopuolelle silloin, kun vauva oli siellä. Aikansa se hermoili oven takana, sitten pahvilaatikko parrikaadin ja myöhemmin portin takana, mutta lopulta aina hölläsi otettaan ja rentoutui. Ollessaan eristettynä Tildan ei tarvinnut kytätä vauvaa herkeämättä ja kontrolloida meidän jokaista liikettä, vaan se sai tarvitsemaansa lepoa. Ja minä pystyin keskittymään vauvaan silloin, kun oli sen tarvis.

Vauva on nyt reilun kahden viikon ikäinen. Tilda sai muutama yö sitten jäädä makuuhuoneeseen nukkumaan ja luottamus alkaa olla takaisin ansaittu. Edelleen Tilda on kiinnostunut vauvasta, mutta nyt se näkyy enemmän huolenpitona. Jos vauva itkee pidempään, tulee pikkukettu avuksi hoivaamaan. Se tökkii vauvaa vaippaan ja saattaa lipaista korvaa. Vauvan parkaistessa Tilda ei enää heti ole kärppänä pystyssä, vaan nyt se tyytyy ehkä nostamaan päätään ja vilkuilemaan minun suuntaan, että "hei nyytti itkee". Isän ja vauvan välisiä tapahtumia kettunen ei vielä oikein ymmärrä. Isän kävellessä ympäri asuntoa itkevä vauva sylissään, Tilda seuraa kuin hai laivaa ja iskee silloin tällöin kiinni isän jalkaan dominoidakseen. Herkästi Tilda myös stressaa, jos minä en ole hoitovuorossa. Ei taida kettu luottaa siihen, että isukkikin osaa vaipan vaihtaa tai hyssyttää vauvaa. Sitä pitää vielä vahtia kovastikin. Muutenkin Tilda ottaa yllättävän lunkisti kotona, vaikka sen arki on muuttunut totaalisesti. Enää ei joka päivä treenailla ja minun ja Tildan yhteiset metsälenkit ovat jääneet harmillisen vähäisiksi, kun olen ollut vauvassa kiinni. Onneksi meitä on kaksi aikuista, että edes perusrytmi lenkeissä säilyy. Aika ajoin pienen punaisen silmistä paistaa mustasukkaisuus ja harmi siitä, että se ei saa minun jakamatonta huomiotani. Mutta aika toivottavasti tasoittaa senkin. Perjantaina päästiin jo kaksin tehoryhmän tokotreeneihin ja olihan tuo pikkukettu enemmän kuin innoissaan ja pätevänä!

Olen onnellinen siitä, mihin suuntaan villikon käytös vauvaa kohtaa on menossa. Huolehtia saa, mutta tilaa pitää osata antaa silloin kun sanotaan. Onneksi lapsi kasvaa pikkuhiljaa ja Tildalla on aikaa sopeutua jokaiseen uuteen asiaan, jonka vauva oppii. Eiköhän niistä kaverukset saada. Ihanaa, että voin ajatella niin.

Vuosi vaihtuu taas

Onpa ollut meillä tunteellinen vuosi. Vuosi sitten olin toivonut tälle vuodelle paljon onnea ja ihania hetkiä. Niitäkin vuoteen on toki mahtunut, mutta jotenkin päällimmäiseksi ajatukseksi on jäänyt huoli ja surullisen näköinen pikkukettu.

Vuoden 2015 aloitus ei sujunut niin kuin olisin toivonut. Tildan terveyteen tuli taas takapakkia. Nyt lonkkien nivelrikko diagnoosin myötä. Alkuvuosi menikin murehtiessa menetettyä yhteistä rakasta harrastusta agilitya, joka jouduttiin lopettamaan kokonaan diagnoosin myötä. Lisäksi huoli Tildan voinnista ja tulevaisuudesta sekä omantunnon tuskat kolkuttelivat pitkään mielessä. Tilda oli jonkun aikaa saikulla ja paranneltiin molemmat itseämme ja toisiamme. Fyssari Marika Ruottisella käytiin useasti ja Marikan tuen ja ohjeiden myötä ollaankin paremmassa jamassa. Syksyn koleiden ja kosteiden säiden alkaessa Tilda kerran kipuili lonkkaniveliään ontumalla saaden kipulääkekuurin ja reilun kuukauden saikun. Se oli kuitenkin siinä. Jumppien ja lämmittelyiden sekä jäähkäilyjen merkitys on korostunut entisestään. Jos jotain hyvää, niin on ihana huomata, kuinka tehty työ tuottaa tulosta ja selvästi pitää Tildan ainakin toistaiseksi hyvässä kunnossa. Kettunen saa elää villisti ja vapaasti, kuitenkin tarkkailun ja tiettyjen rutiinien alaisena. Viime vuonna puhjennut atopia on sekin pysynyt lähes näkymättömissä. Jatkuva vesisade ja märkyys nyt syksyllä saivat hetkeksi Tildan etutassujen ihon kirkuvan punaiseksi ja kipeäksi ja samalla silmät vuotivat entisestään, mutta onneksi tähänkin oli hoitokeinot valmiina. Lopulta saatiin ulos myös pakkanen, joka viimeisteli tennarit kuntoon ja mielen vallan virkeäksi.

Agilityn poisjäämisen myötä ollaan tokoiltu enemmän ja tavoitteellisemmin. Suunnitelma oli saada Tildalle TK1 -tunnus ja siirtyä jo avoimeen. Paikkamakuun hankaluudet, uusien liikkeiden haasteet, sääntömuutokset sekä Tildan saikkuilu toivat kuitenkin mutkia matkaan. (Yllätys yllätys! Miten tokoon saadaankin aina mutkia aikaiseksi?) Varsin tyytyväinen olen jokatapauksessa meidän tokovuoteen. Paikallaoloon ja moneen muuhun junnaamaan jääneeseen liikkeeseen saatiin paljon vinkkejä eri kouluttajilta ja ne vinkit saivat minut pohtimaan entistä ahkerammin pienen ketun virettä ja mieltä. Helppoa ei ole kouluttaa nopeasti reagoivaa, paljon ajattelevaa eläintä, joka elää kaikesta mahdollisesta ympärillään. Paikallaolo on edelleen tasapainoilua Tildan kanssa, kuten moni muukin asia, mutta pikkuhiljaa siitäkin saa kiinni, kun uskaltaa luottaa. Mutkienkin jälkeen päästiin siis kisaamaan tokossa ja TK1 -tavoite saavutettiin kummallisen helposti. Meidän päällä varjona kummitellut alokas-luokka on karistettu lopullisesti harteilta ja rennoin mielin suuntaamme kohti avointa. Ahkerasti aiotaan treenata avoimen luokan liikkeitä ja kisasuoritusta kuntoon, jotta päästäisiin uuden vuoden tullen taas kokeisiin - ehkä kesällä...

Mejän koeura korkattiin heinäkuussa Tamskin historian ensimmäisessä kokeessa. Tulosta ei saatu, kokemusta sitäkin enemmän. Enpä olisi uskonut, että vire ja mielentila-asiat ulottuvat mejäänkin. Tai no niin, kaikki on kettusen kanssa mahdollista. Jäljestys ja nenän käyttö on ihan sen juttu ja Tilda todellakin osaa molemmat hommat, mutta ajatukset eivät vaan menneet kokeessa yksiin. Ensi vuodelle voisi kuvitella toista mejäkoetta. Ei tätä ihan tähänkään voi jättää.

Keväällä Lovan ollessa meillä hoidossa pariin otteeseen pääsin käsiksi myös rally-tokoon. Luutun kanssa selvitin, mistä lajissa suurinpiirtein on kysymys ja kävin tehotyypin kanssa kisaamassa hyväksytyn ja hylätyn tuloksen verran. Enempää en ehtinyt, mutta pienen kutkutuksen jäädessä rallailusta treenattiin Tildan kanssa kurssillinen ja siinä lomassa kisattiin kolme kisaa. Kaikista hyväksytty tulos ja Tildalle koulutustunnus RTK1. Rally-toko saa ensi vuonnakin kulkea sivussa meidän matkassa, jos siltä tuntuu. Siihen en aseta sen kummempia tavoitteita. Pidetään joku laji hauskana hömppänä ja nautitaan ulkokisoista, jos aikaa jää.

Suurin harppaus tänä vuonna otettiin taippareissa, vaikka ilman ykköstulosta kahdesta kokeesta pois käveltiinkin. Superkouluttajat Sara, Pete ja Kaisa sekä kimppatreenit Elinan, Tommin ja Vilpun kanssa saivat minut oppimaan paljon uutta pikkuketusta ja pääsemään sen kanssa lähemmäs unelmaa kuin koskaan aikaisemmin. Ajatella, että kokeessa oltiin yhden pienen huolimattoman liikkeen, yhden variksen päässä jäljelle selviämisestä... Tänä vuonna saatiin huimasti itsevarmuutta ja kokemusta lisää. Tilda oppi myös sitkeämmäksi ja kestävämmäksi työskentelijäksi. Jotenkin tuntuu, että avain tuon pienen punaisen sisimpään löytyy metsän ja etsimisen ja noutamisen takaa. Vaikka Tilda on innoissaan tokosta ja treenihallille menosta, niin metsä ja riistat tai vain eri väriset kankaiset patukat saavat sen innon aivan eri sfääreihin. Metsässä se tekee töitä tehokkaimmin, ajattelee terävimmin ja tuulettaa päätään parhaiten. On se vaan metsäläinen. <3 NOU1-jahti jatkuu kevään tullen ja teen sen valtavan hyvillä mielin. Tässä tapauksessa en voisi meistä kahdesta ylpeämpi olla.

Koiranetin tietojen mukaan Tildan harrastusrepertuaari on aikamoinen. Ollaan startattu agilityssa, mejässä, tokossa, rally-tokossa ja taippareissa, käyty näyttelyissä valioitumismahdollisuuden verran sekä läpäisty MH-kuvaus ja luonnetesti. Nose Workiakin on testattu. Ei se ihan turha tapaus ole, vaikka välillä epätoivoiselta tuntuisikin. Luonnetestin halusin käydä, vaikkei sillä noutajalle sen kummempaa merkitystä ole. Jollain tavalla pääsin kuitenkin vieläkin paremmin perehtymään Tildan mielen maailmaan ja sain sanoille merkityksiä, kun näin, miten se testitilanteessa toimi. Ja sellainen se on, millainen oli testituloskin: Suuri tyyppi pienen kettusen ruumissa. On siinä tasapainoilemista.

Vuosi ei ole ollut minulle eikä Tildalle helppo, eikä varmasti tule olemaan seuraavakaan. Muutokset arkielämässä rasittavat pikkuketun päätä hurjasti ja toisen huoli on meidän molempien huoli. Otetaan kuitenkin kaikki irti joka hetkestä, hitsaudutaan entistä paremmin yhteen, opitaan toisiltamme ja nautitaan elämästä. Me ollaan valmiita uuteen vuoteen!