Karkuteillä

Tänään se tapahtui jo itseasiassa toistamiseen. Pikkukettu lähti paniikissa karkuteille takapihan rakosalleen unohtuneesta portista. Edelliskerralla en ollut itse paikalla enkä siis tiedä tarinan luonnetta tarkalleen, mutta tänään jouduin kokemaan sen ihan itse.

Pojalta jäi pihan portin salpa auki, kun olivat isin kanssa terassilla. Tein ruokaa keittiössä, joten katselin vain ikkunasta ja ajattelin, että portti pitäisi mennä sulkemaan kokonaan. Seuraavassa hetkessä ulkona sattui jotain, isi hermostui ja päädyin rauhottelemaan lasta hellan ääressä. Sitten jonkun ajan päästä huomaan, että takapihan portti on sepposen selällään eikä pientä punaista näy missään. Ruoan laitto jäi siihen, possunkorva mukaan ja etsimään. Mihin suuntaan kettunen paniikissa lähtisi? Lähdin kulkemaan tuttua lenkkireittiä ja jatkoin vaikkei kukaan matkalla ollut nähnyt punaista kettusta. Ja ihmeen kaupalla, pienen metsän takana rivitalon parkkipaikalla näin oman Tildani. Se oli tullut tiellä vastaan pariskuntaa, joka oli labbiksen kanssa lenkillä. Tilda oli antanut itsensä kiinni.

Ketun kanssa kotiin kävellessä itkin - ehkä helpotuksesta. Olisi voinut käydä niin paljon pahemmin. Ja mitä nyt? Näitä paniikissa ulos livahtamisia on sattunut jo muutama enkä usko niiden ainakaan ajan myötä vähentyneen.

Tilda reagoi kaikkeen heti, se aistii kaiken. Se on aina ollut tietyllä tavalla herkkä ja toiminut ilmapuntarina. Jotenkin sen stressi tuntuu vaan kasvaneen muutaman vuoden takaisen muuttomme ja perheeseen syntyneen lapsen myötä. Pienikin ilmapiirin kiristyminen, lapsen hätääntynyt itku tai merkittävällä tavalla murahtaminen, saa pienen kettusen jähmettymään täristen paikoilleen. Tilanteen jatkuessa se hakeutuu ulko-ovelle ja on valmiina livahtamaan pakoon. Millä tuota kettusen oloa voisi helpottaa? Eniten harmittaa nähdä, kuinka toista ahdistaa.

Edistymistä!

Parasta on se, kun huomaa edistyneensä. Ja vielä huomaamatta! Olen pitänyt pitkään Tildaa huonona käyttämään takapäätänsä. Rallyssa monet käännökset ovat olleet sille vaikeita ja monet rintamasuuntavirheet ollaan otettu juuri niistä. Peruuttelut ja vasemmalle käännökset vasemmalla puolella ovatkin sitten valikoituneet ehkä useimmiten pikatreenin kohteeksi. Viime viikolla tehoryhmän treeneissä aiheena oli takapään käyttö. Rakennettiin ratapätkä, jossa oli paljon kylttejä aiheen tiimoilta ja vasemmalla puolella seuraamista. Meille suurimmaksi haasteeksi osoittautui liikkeestä maahanmeno. Kouluttajan mielestä kettunen meni maahan hiukan istumisen kautta, mutta takapäätään se käytti hienosti. Olin oikeasti iloisen yllättynyt! Ja ehkä vähän annoin itseni liihotella pilviin, kun treenikaverikin sanoi kateellisena katselleensa Tildan täydellistä suorittamista istu-askel vasemmalle-istu -kyltillä. Motivaatiobuustia kerrakseen!

Pikkukettu onkin taas juoksujen viimein taakse jäätyä ollut erityisen pätevä. Se on kuuliainen heti kentälle astuttaessa (tätä onkin työstetty koko syksy) ja haluaa tehdä hommia kanssani. Avoimen luokan radat ja kyltit alkavat tuntua helpoilta ja voin luottaa niissä Tildaan. Oikealla puolella kettu seuraa jo suht hyvin, mutta käännökset ovat sillä puolella vielä tosi vaikeita hahmottaa. Puolenvaihdot jalkojen välistä ja takaa onnistuvat, edestä puolen vaihto tarvitsee hiomista. Tämän viikon treeneissä vastaan tuli houkutus oikealla puolella seuraten. Houkutus on ahmatin kompastuskivi ja ollessaan kaiken lisäksi oikealla puolella vieressäni se olikin erityisen vaikea. Myös hitaalla osuudella puolenvaihto meinasi näppärälle kettuselle tuottaa haasteita.

Sen verran on kuitenkin taas tuntuma rally-tokoon hyppysissä, että aion tarttua härkää sarvista ja laittaa kisailmoa menemään...

Viikko sitten eksyin myös agilityliiton sivuille ja maksoin itselleni harrastajalisenssin agilityyn. Vaikea kuvailla sitä tunnetta. Vähän kuin olisi löytämässä itsensä pitkästä pitkästä aikaa uudelleen.
Tildan syksyisen ortopedikäynnin jälkeen varmistuin siitä, etten tee mitään väärää, jos vähän aksataan. Kun vaan kuuntelen ja tarkkailen pientä kettusta herkeämättä. Niinpä viime maanantaina hypättiin mukaan Sarin omatoimiseen agilityryhmään. Minä, kettunen ja pikkukepo. Ihan kerta viikkoon ei aleta kuitenkaan heti tykittää, vaan käydään juoksemassa joka toinen viikko. Ensimmäinen kerta oli tunteikas... Ihan kuin olisin puusta pudonnut enkä tietäisi minne suuntaan olen menossa. Epävarmuus tuntui paistavan läpi ja se turhauttaa. Mutta luotan siihen, että kyllä se tästä. Tilda sentään oli oikein mallikas. Se muistaa ihmeen hyvin monen vuoden takaisia asioita. Kepeille se sujahti noin vaan ja kuuliaisesti valitsi A-esteen putken sijasta. On sen kanssa vaan vallan mainiota tehdä töitä! Ehkä tosin seuraavalla kerralla muistellaan kontakteja...

Tehorallya ja vauhtiaksaa

Nyt tuntuu, että ollaan päästy pikkuketun kanssa treenaamisen makuun! Ja mikä ihana tunne se onkaan! Melkein tekee mieli avata kisakalenteri... Viikko sitten perjantaina oltiin tehorallyssa. Meitä oli vaan kaksi koirakoa, joten aikaa treenata oli hyvin. Jatkettiin samaa teemaa kuin edellisviikolla eli kehään tulemista ja alkua sekä hyppyä. Ollaan ehkä löydettykin kettuselle sopiva tyyli saapua kehään. Menen ensin ja kutsun Tildan sivulle. Kehänauhalla odotellessakin on pidettävä jonkinlaista kontaktia koko ajan, muuten nenä ottaa ketusta vallan. Pienet temput ja juttelut pitävät Tildan kuulolla ennen kuin seuruutan sen lähtöön. Paljon kivempi näin on aloittaa kuin sen haahuilevan nenäeläimen kanssa. Pysyy kummallakin homma hanskassa. Hyppyä ollaan tehty nyt pari kertaa peräkkäin ja sain huomata, että siinähän on paljon ajateltavaa. Eipä ole rally-tokon hyppyeste sellainen hurlumhei hyppely. Miten olen edes ajatellut, että sen kisoissa olisin ilman treenaamista suorittanut. Pari viikkoa takaperin radalla oli tokoeste ja se olikin meille helpompi. Sen takana on seisottu ennenkin paikoillaan ja nätisti hypätty, joten kumpikin oli suht sinut asian kanssa. Viime viikolla se oli sitten se ihana agilityeste, joka kuuluu mennä vaan kovaa ja estehakuisesti. Jopa olikin kettuselle hankalaa seurata sivulla ihan hypylle asti ja luopua siitä sitten. Minulta pienikin ele hyppyä kohti, niin jo se punainen hyppäsi. Idea oli siis, että treeneissä yksi viidestä suoritetusta hyppykyltistä oli oikeasti hyppy ja loput seuraamisia hypyn ohi tai alkua tai loppua ilman esteen yli hyppäämistä. Agilityesteen ollessa kyseessä oma linjauskin oli jotenkin vaikeaa. Ei saa tehdä mutkia suoritusalueella, vaan omaa linjaa pystyy hyppykylttiä edeltävän kyltin suoritusalueen lopussa vähän fiksaamaan paremmaksi. Kamalan paljon osattavaa tässäkin lajissa. Katsottiin vähän myös pyörähdyksen suorittamista ja siitä vinkiksi jäi mieleen ennakointi ensin sanallisella käskyllä ja heti perään käsimerkillä. Ei kuitenkaan molempia täysin samaan aikaan, jolloin koiralla on aikaa reagoida äkkinäiseen suunnanmuutokseen. Pyörähdyksessä suorituspaikkakin on enemmän aikaisin kuin myöhään. En malta odottaa, että päästään taas hiomaan. Hienoa olla taitavien koutsien käsissä tuolla tehoryhmässä.

Viime viikonlopun toinen treenipäivä olikin agilitypäivä! Huikeeta! En voi käsittää, mitä ihania kutkuttavia fiiliksiä se laji aiheuttaa. Ja jo agitreeneihin meneminen saa oman katseen ja asennon erilaiseksi. Saan esiin sen kilpaurheilijan itsestäni, jota kaipaan. Ja Tilda... Jos pikkukettu on nyt ollut onnellisen ja innokkaan näköinen rally-tokoa tehdessä, niin agility sai sen sekoamaan totaalisesti. Ehkä osa sekoamista oli myös siinä, että koutsina olikin ihana Sari, mutta kyllä se esterallia juoksi ihan vaan onnestaankin. Mitä tähän sanoisi... Meillä oli valtavan kivaa! Kettunen juoksi monta kertaa omaa rataansa ja minä olin myöhässä ja ties missä, mutta nautittiin. Sari oli tehnyt radan Oreniuksen ja Emanuelssonin koulutuksen pohjalta ja treenin teemana oli in in -ohjaus. Ohjaus oli meille vaikea. Taisi olla vain yksi kohta radassa, johon sain sen onnistumaan niin että kettunenkin oli samalla kartalla. Ehkä joskus voidaan treenata tätä lisää.

Eilen oltiin taas tehorallyssa. Paneuduttiin hyppy+putki+houkutus komboon sekä saatiin vinkit seuraamisen motivoimiseen ja eteen tulemiseen. Pieni kettula oli oikein pätevänä (taas!). Muutaman alun hairahduksen jälkeen se seurasi iloisella ilmeellä ruokakuppien seassa. Otettiin ennen houkutusta putki, kääntävä kyltti ja hyppy. Hypyn ja putken ohi vain seuruutin ja pientä vilkaisua ja korvien liikettä lukuunottamatta Tilda napitti minua hienosti seuraten. Nyt huomasin taas kuinka kehut tekevät se varmemmaksi tekemisestään ja kettu skarppasi heti, kun muistin kertoa sen tehneen oikein. Onneksi rally-tokossa saa puhua koiralle radallakin! Pitää vaan muistaa käyttää ääntänsä. Myös seuraamisessa olleet häiriöt eli tässä houkutuksen ruokapurkit ja agilityesteet saivat Tildan tekemään töitä intensiivisemmin. Spiraaleihin ja muihin tylsiin seuruupätkiin voisi ottaa ruokahäiriöitä mukaan. Ja palkata enemmän niissä odottamattomissa kohdissa. Eteentuloon sain vinkiksi laittaa ruokapalkan selkäni taakse jalkojen väliin ja päästää koiranlopuksi jalkojen välist ruokakipolle. Vähän sitä kokeilin, mutta vinoon Tilda tuli siltikin tosi helposti. Kokeillaan lisää...

Niin kivaa! Tilda on huippu ja me ollaan hyvä tiimi, kun päästään yhteiseen kuplaan. Tätä on kaivattu <3

Uutta kuplaa etsimässä

Me ollaan Tildan kanssa alotettu talvikauden rally-tokotreenit! Ihanaa taas päästä tuntemaan niitä samoja tunteita kuin ennenkin. Ja tekemään ja olemaan yhdessä oman kettusen kanssa. Sekin on vaan ihanaa. Ihanaa päästä suunnittelemaan tulevaa ja täyttämään kalenteria Tildan ja mun jutuilla. Mä todella toivon, että saadaan taas kiinni treenielämästä ja kisaamisesta.

Ensimmäiset ja toiset rallytreenit yhdessä muistuttivat jo kuinka oma pää on oltava kunnossa, jos Tildan kanssa haluaa tehdä hommia onnistuneesti ja pitää hauskaa. Epävarmuus minussa näkyy samantien pikkuketussa. En tiedä kuinka ollaankin saatu joskus suuria aikaan... Agilityssa ja taippareissa onnistuminen on oikeasti ollut jotain järjettömän isoa ja se on vaatinut monia monia treenejä, mielikuvaharjoittelua ja rutiinien luomista. Epäonnistumisia ja onnistumisia ja niistä molemmista oppimista. Nämä kaksi lajia on niitä, joihin todella Tildan kanssa paneuduin ja joissa lopulta saatiin aikaan jotain. Sitä on niin ikävä...

Nyt käsittelyssä on rally-toko. En tiedä tuleeko tästä ikinä mitään niin suurta kuin agilitysta tai noutamisesta, mutta yritän. Yritän löytää oman voimakkaan fiiliksen ja siirtää sen pieneen punaiseen. Silloin voidaan saada jotain hienoa aikaan.

Isojärvellä 31.7-1.8.2017

Mitä olisikaan kesä ilman vaellusretkeä? Pitkää reissua ei ollut mahdollista tehdä, mutta löytyipä kuin löytyikin vielä suht läheltä paikka, jossa ei oltu aiemmin käyty ja joka mahdollisti sopivan pituisen kierroksen. Lähdettiin siis kiertämään Isöjärven kansallispuisto. Pikkukettu pääsi mukaan. Kuin ennen vanhaan.

Liikkeelle lähdettiin Herettystä ja suunnattiin kohti Kalalahtea. Oltiin suunniteltu vuokraavamme veneen ja soutavamme Kalalahdesta Renusaareen yöksi, mutta eihän tuo kahvila ollutkaan auki maanantaisin. Veneen avain jäi sitten saamatta. Pian jo alkumatkasta näimme Isojärven majavien tekosia. Isompia ja pienempiä patoja oli joka puolella ja vesi tulvi monessa kohtaa pakottaen polut kauemmaksi vesistöistä. Moni järvi ja lampi oli hotkaissut ympäröivää metsää ja pystyyn kuolleita puita oli rantavedet pullollaan. Ensimmäisen päivän tauko pidettiin Vahterjärvellä. Soinen maisema oli kaunis ja paikassa oli kivasti kaksi nuotiopaikkaa, joissa toisella oli myös laavu. Syötiin vaan suklaata ja kettunen pääsi uimaan. Viimeiset 3km juostiinkin  rinkat selässä ukkosta karkuun. Tildakin selvästi aisti kiireen ja ilmapiirin muutoksen. Se haukkui kaikkea ja hölkötteli reippaasti etunenässä.

Ukkonen jäi taakse ja kastuttiinkin vain vähän, kun saavuttiin yöpymispaikkaan Kalalahteen. Matkaa oli kertynyt reilu 9km. Valittiin telttapaikka kauempaa rannan tuntumasta ja saatiinkin olla ihan keskenämme. Nautiskeltiin iltaruoat ja synttärijuomat laavulla ja käytiin pikauinnit järvessä, jonka jälkeen oltiin valmiita nukkumaan. On se vaan tuo pikkukettu huikea telttailukaveri. Vaikka se muuten vahtii ja vauhkoaa kaikkea, niin telttaan se osaa rauhottua. Pimeässä yössä oli turvallista nukkua pieni punainen kainalossa.

Rauhallinen ja aurinkoinen aamu aamu-uinteineen ja aamiaisineen oli juuri sitä mitä lähdettiin metsästä etsimään. Kalalahti ei ehkä maisemaltaan ollut se paras paikka, mutta Isojärvi vieressä kutsui viilentävään pulahdukseen, toisin kuin olisi ollut esimerkiksi Vahterjärvellä, jossa vedet ympärillä olivat mutaisia suolampia. Jatkettiin matkaa kohti Lortikkaa ja Kannuslahtea, jossa vasta pidettiin ruokatauko ennen viimeistä pyrähdystä autolle. Matkaa oli kertynyt toisena päivänä reilun 8km verran. Kannuslahdesta saatiin loistava taukopaikka sivummalta rantakalliolta. Kettusen kanssa kahlailtiin järvessä ja nautittiin olostamme. Pieni väsymys painoi ja Tilda käpertyi hetkeksi kiepille kivenkoloon. Olipa taas ihana yhteinen retki!

Hei täällä taas!

Surkean hiljaista onkin meidän treenielämä ollut. Lähinnä kaikkea itsekseen ja pienesti. Keväällä käytiin Tildan kanssa Nuuskujen rally-toko kurssi ja siitä inspiroituneina ilmoitin meidät epiksiin sekä virallisiin kisoihin. Kuitenkin jouduttiin lopulta jättämään molemmat väliin, kun huomasin pikkuketun keväntävän askeltaan ja olevan taas haluton ulkoiluun. Taisivatpa vaan olla molemmin puolin psyykkisiä nuo oireet... Minun ei tarvinut jännittää ja ahdistua kisaamisesta ja kettunen sai rauhassa potea juoksumasennustaan. Marika-fyssarille kuitenkin vein Tildan pitkästä aikaa ja ihmeekseni sain kuulla kaiken olevan kunnossa. Tildan selkä oli super hyvässä kunnossa, ainoastaan toisen etutassun yksi varvas tuntui vähän aristavan. Kaikesta selvittiin ja ilmoitin meidät Tamskin rally-epiksiin treenaamaan. Huh, miten voikin joku asia jännittää niin paljon! Rataantutustumisen jälkeen yritin vain kerätä itseäni edes jonkinmoiseen kasaan ennen kuin hakisin Tildan ja se huomaisi jännitykseni. Jalat olivat hyytelöä ja arvasin, etten onnistuisi herkkikseltä sitä peittelemään. Enkä onnistunutkaan. Mentiin liian aikaisin seisomaan kehään ja jokunen tovi siinä jouduttiin rauhoittelemaan toinen toisiamme. Lopulta itse ratasuoritus oli yhtä ylivirettä ja kekkulointia! Kettunen ei pysynyt sivulla päinkään seuraamisessa, vaan poukkoili ja hyppi minua vasten. Perusasenot olivat varmaan kaikki vinoja ja hypyn kautta tehtyjä. Mutta se oli hauskaa! Niin valtavan hauskaa, etten saanut hymyä ja sitä onnen tunnetta sammutettua millään. Ja samalta näytti oma pieni kettuni.

Meidän treenit ja kisat olivatkin sitten siinä. Välillä käytiin nautiskelemassa ja juoksemassa vähän agilitya Sarin ja koirien kanssa ja välillä Tilda nouti dameja (ja ties mitä käpyjä) metsässä. Käänsin jo ajatuksia syksyyn ja toivoin uuden kauden alkavan meillekin. Hain Tamskin rally-tokon teho- tai kausiryhmään ja varasin Tildalle pitkän pohdinnan jälkeen ajan ortopedi Mikael Moreliukselle Sipoon Pieneläinklinikka Moreliukseen. Ensimmäinen lottovoitto oli tehoryhmäpaikka rally-tokoon talvikaudeksi. Jospa nyt olisi helpompi saada taas meidän elämä raiteilleen. Toinen lottovoitto löytyi sieltä parin tunnin ajomatkan takaa Sipoosta. Tilda sai luvan tehdä agilitya!

Kaksi ja puoli vuotta olin pyöritellyt mielessäni pikkuketun nivelrikkoa ja lonkkia ja niiden mukana tulleita kieltoja "kaikkeen". Se ei vaan tuntunut oikealta. Lähes jokainen Tildan ontuminen tai haluttomuus löydösten jälkeen ei tuntunut liittyvän mihinkään tekemiseemme. Agilitytreenin, riekkumisen tai metsätreenien/-lenkkien jälkeen Tilda ei koskaan oireillut. Ja se ilme, minkä pieni agilitytreeni sai pienessä ferrarissa aikaan, oli joka kerta onnea pursuava.

Ajettiin Moreliuksen luo 22.8.2017. Lääkäri katsoi ensin ulkona Tildan liikkumista ja totesi sen olevan moitteetonta. Tutkimuksessa ei löytynyt aristuksia ja liikeradatkin olivat normaalit. Kysyin myös kintereistä, jotka välillä naksuvat, mutta niissä ei tuntunut nestettä eikä Morelius ollut niistä ollenkaan huolissaan. Tilda rauhoitettiin ja lonkista löytyi kohtalainen löysyys, jonka lääkäri totesi olleen siellä varmasti pennusta saakka. Pikkuketun lonkista otettiin röntgenkuvat ja kummassakin lonkkanivelessä näkyi lieviä nivelrikkomuutoksia. Löysyys näkyi myös kuvissa, mutta Moreliuksen mielestä lonkkamalja ja reisiluunpää olivat suhteellisen hyvän malliset. Kaiken kaikkiaan sain tästä käynnistä huomattavasti positiivisemman kuvan kuin Kalliolta kaksi ja puoli vuotta sitten. Toki silloin alla oli kaikenlaisia fyysisiä ja psyykkisiä oireita, jotka Tildan tuntien ovat voineet tulla mistä vain. Nyt alla oli pitkä jakso ilman selviä oireita sekä ilman rankkaa treeni- ja kisakautta. Mikä lie vaikuttanut mihinkin... Esitin Moreliukselle itkukurkussa ajatukseni siitä, että Tildan kanssa voisi silloin tällöin nauttia helposta agilitysta ja olla joka käänteessä huolehtimatta siitä, että "tätäkään ei saisi tehdä". Pyytämättä sain lääkärin tuen ajatuksilleni. Kettuseni täyttää parin viikon päästä 6 vuotta ja on oikeastaan jo keski-ikäinen. Se on siro ja hyvässä kunnossa oleva pieni punainen, joten miksi ei. Kliininen kuva eli ei ontumista on Moreliuksenkin mielestä tärkein ja koska röntgenmuutokset olivat kohtalaisen lieviä, hänen mielestään ei liikuntaa tarvitse rajoittaa. Kunhan pitää silmät auki ja tuntosarvet koholla sen varalta, että oireita ilmenee. Ja jumpat, venyttelyt, uiminen, omegat ja nivelravinteet tietysti tukevat tätä kaikkea. Voi mikä onnen päivä!

Parastahan tässä on se huolen taakka, joka pyyhkäistiin kertaheitolla pois harteilta! Yhtäkkiä kaikki näyttää paljon valoisammalta!

NOU1

Nyt on mun suuri haave toteutunut. Tilda läpäisi taipparit 28.5.2016 Juupajoella. Kummallinen, sanaton ja tyhjä olo jäi jäljelle, vaikkakin ylpeämpi en voisi meistä olla. Matka Tildan taipumiseen oli pitkä ja kivinen. Pikkupennusta asti tehtiin töitä varisten ja damien kanssa, käytiin välillä suossa ja välillä rantapientareella. Tilda repi variksen siipiä, ei suostunut koskemaan riistaan, ei palauttanut dameja, söi pupuja, ei uinut... Joskus kuulin myös, ettei se välttämättä koskaan ottaisi varista. Mutta tässäpä sitä kaikesta huolimatta ollaan. Taipuneina. Onneksi pidin pääni, kuuntelin tarkasti vain kannustusjoukkoja ja uskoin pieneen kettuuni!

Oltiin Tildan kanssa iltapäiväryhmässä. Aamukymmeneltä lähdettiin ajelemaan koepaikalle ihan kahdestaan. Halusin varmasti päästä yhteiseen kuplaan pikkuketun kanssa ja keskittyä täysillä vain ja ainoastaan meidän taippareihin. Jouduttiin odottelemaan aika kauan ennen kuin kokoonnuttiin tuomarin silmän alle. Tilda oli suht kiltisti. Vähän vaan piippasi ja pomppi. Tositoimiin lähdettiin kolmansina. Oltiin ajoissa metsässä vaikka yritin taktikoida, mutta luotin Tildaan. Ennen meidän vuoroa pidettiin pikapalis toimintasuunnitelmasta: ensin tehdään hommat ja sitten Tilda pääsee syömään. Kettunen kuunteli tarkkaan, steppasi ja piippasi. Rannassa heitettiin lokit. Ensimmäiselle Tilda lähti varovaisemmin, ties mitä järvessä törröttäisi, jos suinpäin hyppäisi. Toiselle lähti sutjakammin. Laukaukseen kettunen reagoi nyt hyvin. Se katsoi pää pystyssä vuorotellen ampujaa ja lokkia ja toimi sitten. Lokit otin vesirajassa käteen. Hakuruutuun mentäessä yritin rauhoittaa Tildaa ja muistuttaa hommista ja ruoasta. Nyt alkaisi meidän työt.

Ruudussa Tilda kuunteli hyvin laukauksen. Muistaakseni nousi siinä täpinöissään seisomaan ennen kuin lähetin hakuun. Heittovaris ei kelvannut, Tilda vaan nuuhkaisi, katsoi minuun ja lähti juoksentelemaan. Tuomari meni heittovarikselle Tildaa kutsuen ja heitti linnun uudestaan. Nyt kettu otti riistan ja toi minulle muutaman metrin päähän. Lähetin hakemaan lisää. Tilda löysi ja lähti palauttamaan, mutta muutaman ensimmäisen kanssa jäi vajaaseen kymmeneen metriin. Jouduin useasti kehoittamaan tuomaan ja kannustamaan. Loppua kohti palautukset paranivat ja viimeisen variksen sain nätisti käteen asti. Tilda laajensi hyvin hakuaan sivuille, mutta viimeiseksi jäänyt takimmainen oli sille vaikea. Millään en saanut Tildaa lähtemään suoraan taakse ja jouduinkin lähettämään uudestaan ainakin kolme kertaa. Hengittelin ja puhaltelin ja unohdin olevani kokeessa. Onneksi tuomarikin oli kärsivällinen ja jaksoi katsoa meidän esityksen loppuun asti. Pikkukettu teki todella rankan työn! Yleisö liikehdintöineen ja pussin rapisteluineen oli iso häiriö ja kontaktin saaminen Tildaan palautusten  jälkeen oli työn ja tuskan takana. Lopulta toimitsija kehoitti kytkemään koiran tuomarin jo sanellessa arvosteluaan. Ja me saatiin lupa lähteä jäljestämään!

Jälkipuuhia pitikin sitten odottaa pari tuntia. Tilda oli hakutöistä väsyksissä, sen verran pikkukettu oli joutunut pinnistelemään. Käytiin lenkillä nollaamassa vähän ja mentiin autoon odottelemaan ja turvaan hyttysiltä. Ennen jäljelle lähtöä haetutin Tildalla oman pupun muutaman metrin päästä ojasta. Muuten ei sitten ehtinytkään valmistautua tai jännittää, kun yhtäkkiä tuli käsky lähteä noutamaan pupua. Pääsin onneksi toisena lähettämään Tildan jäljelle. Ei tarvinnut kauaa odottaa. Juuri ennen meidän vuoroa näytin kettuselle muistutukseksi ruokakippoa ja kerroin pelisäännöt. Pienet piippaukset ja täpinöinnitkin siinä irtosi väsyneestä punaisesta. Jäljelle Tilda lähti varman oloisesti. En nähnyt kuin ihan alkumatkan, mutta luulisin sen edenneen aika jälkeä pitkin. Lopulta sain merkin, että Tildalla on pupu suussa ja voin kutsua sitä. Tuntui ikuisuudelta ja ehdin ainakin kolme kertaa varmuuden vuoksi kutsua Tildaa luokse. Vimein pieni punainen tuli näkyviin ryteiköstä iso pupu suussa. Vielä viiden metrin päässä se laski pupun maahan ja korjasi otetta. Toi kuitenkin sitten roikaleen ihan jalkojeni juureen. Olipa hämmentynyt olo! Se oli siinä! Palkatessa Tildaa tuli sitten itku. Kaikkien taisteluiden jälkeen siinä se nyt oli taipumuskokeen läpäisseenä. Noin vaan.

Me tehtiin se yhdessä alusta loppuun. Me luotettiin toisiimme. Yksin kumpikaan ei olisi suoriutunut tehtävistä niin kuin nyt suoriuduttiin. Uskomatonta. Sanoin on vaikea kuvailla, kuinka ylpeä olen Tildasta. Ylpeä olen myös itsestäni, kun sain vietyä villikkoni tähän pisteeseen. Me oltiin supertiimi ❤


Taippareiden pöytäkirjasta

Sosiaalinen käyttäytyminen: Vilkas koira.
Uimahalu: Hyvä.

Hakuinto: Hyvällä vauhdilla.
Noutohalu: Empii hieman riistoilla.
Riistankäsittely: Pinnallinen ote riistoista.
Palauttaminen: Jättää palautuksia hieman kesken.
Reagointi laukaukseen: Tarkkaavainen.
Itseluottamus ja aloitekyky: Hyvä.
Yhteistyö: Koiraa ohjataan hyvässä yhteistyössä.
Yleisvaikutelma: Vauhdikas koira, joka ui mielellään. Selvittää tänään kaikki tehtävät.

Hyväksytty

28.5.2016 Juupajoki
Tuomari Risto Aaltonen
Järjestäjä Mäntän seudun nuuskut Ry