Ensimmäiset päivät Tilda kyttäsi meitä ja vauvaa taukoamatta. Sen kierrokset nousivat nollasta sataan sinä hetkenä, kun vauva parkaisi tai me liikuimme vauva sylissä. Tilda hyppi, säntäili ja haukkui ja luotto kettuseen oli koetuksella. Ensimmäinen yö meni samaa rataa Tildan ollessa samassa huoneessa kuin me muut. Pieni punainen oli hyvin hämmentynyt ja stressaantunut ja valvoi ja reagoi meidän muiden jokaiseen liikkeeseen.
Ensimmäisten päivien jälkeen meno tasoittui pikkuhiljaa. Eristimme Tildan makuuhuoneen ulkopuolelle silloin, kun vauva oli siellä. Aikansa se hermoili oven takana, sitten pahvilaatikko parrikaadin ja myöhemmin portin takana, mutta lopulta aina hölläsi otettaan ja rentoutui. Ollessaan eristettynä Tildan ei tarvinnut kytätä vauvaa herkeämättä ja kontrolloida meidän jokaista liikettä, vaan se sai tarvitsemaansa lepoa. Ja minä pystyin keskittymään vauvaan silloin, kun oli sen tarvis.
Vauva on nyt reilun kahden viikon ikäinen. Tilda sai muutama yö sitten jäädä makuuhuoneeseen nukkumaan ja luottamus alkaa olla takaisin ansaittu. Edelleen Tilda on kiinnostunut vauvasta, mutta nyt se näkyy enemmän huolenpitona. Jos vauva itkee pidempään, tulee pikkukettu avuksi hoivaamaan. Se tökkii vauvaa vaippaan ja saattaa lipaista korvaa. Vauvan parkaistessa Tilda ei enää heti ole kärppänä pystyssä, vaan nyt se tyytyy ehkä nostamaan päätään ja vilkuilemaan minun suuntaan, että "hei nyytti itkee". Isän ja vauvan välisiä tapahtumia kettunen ei vielä oikein ymmärrä. Isän kävellessä ympäri asuntoa itkevä vauva sylissään, Tilda seuraa kuin hai laivaa ja iskee silloin tällöin kiinni isän jalkaan dominoidakseen. Herkästi Tilda myös stressaa, jos minä en ole hoitovuorossa. Ei taida kettu luottaa siihen, että isukkikin osaa vaipan vaihtaa tai hyssyttää vauvaa. Sitä pitää vielä vahtia kovastikin. Muutenkin Tilda ottaa yllättävän lunkisti kotona, vaikka sen arki on muuttunut totaalisesti. Enää ei joka päivä treenailla ja minun ja Tildan yhteiset metsälenkit ovat jääneet harmillisen vähäisiksi, kun olen ollut vauvassa kiinni. Onneksi meitä on kaksi aikuista, että edes perusrytmi lenkeissä säilyy. Aika ajoin pienen punaisen silmistä paistaa mustasukkaisuus ja harmi siitä, että se ei saa minun jakamatonta huomiotani. Mutta aika toivottavasti tasoittaa senkin. Perjantaina päästiin jo kaksin tehoryhmän tokotreeneihin ja olihan tuo pikkukettu enemmän kuin innoissaan ja pätevänä!
Olen onnellinen siitä, mihin suuntaan villikon käytös vauvaa kohtaa on menossa. Huolehtia saa, mutta tilaa pitää osata antaa silloin kun sanotaan. Onneksi lapsi kasvaa pikkuhiljaa ja Tildalla on aikaa sopeutua jokaiseen uuteen asiaan, jonka vauva oppii. Eiköhän niistä kaverukset saada. Ihanaa, että voin ajatella niin.
