Isojärvellä 31.7-1.8.2017

Mitä olisikaan kesä ilman vaellusretkeä? Pitkää reissua ei ollut mahdollista tehdä, mutta löytyipä kuin löytyikin vielä suht läheltä paikka, jossa ei oltu aiemmin käyty ja joka mahdollisti sopivan pituisen kierroksen. Lähdettiin siis kiertämään Isöjärven kansallispuisto. Pikkukettu pääsi mukaan. Kuin ennen vanhaan.

Liikkeelle lähdettiin Herettystä ja suunnattiin kohti Kalalahtea. Oltiin suunniteltu vuokraavamme veneen ja soutavamme Kalalahdesta Renusaareen yöksi, mutta eihän tuo kahvila ollutkaan auki maanantaisin. Veneen avain jäi sitten saamatta. Pian jo alkumatkasta näimme Isojärven majavien tekosia. Isompia ja pienempiä patoja oli joka puolella ja vesi tulvi monessa kohtaa pakottaen polut kauemmaksi vesistöistä. Moni järvi ja lampi oli hotkaissut ympäröivää metsää ja pystyyn kuolleita puita oli rantavedet pullollaan. Ensimmäisen päivän tauko pidettiin Vahterjärvellä. Soinen maisema oli kaunis ja paikassa oli kivasti kaksi nuotiopaikkaa, joissa toisella oli myös laavu. Syötiin vaan suklaata ja kettunen pääsi uimaan. Viimeiset 3km juostiinkin  rinkat selässä ukkosta karkuun. Tildakin selvästi aisti kiireen ja ilmapiirin muutoksen. Se haukkui kaikkea ja hölkötteli reippaasti etunenässä.

Ukkonen jäi taakse ja kastuttiinkin vain vähän, kun saavuttiin yöpymispaikkaan Kalalahteen. Matkaa oli kertynyt reilu 9km. Valittiin telttapaikka kauempaa rannan tuntumasta ja saatiinkin olla ihan keskenämme. Nautiskeltiin iltaruoat ja synttärijuomat laavulla ja käytiin pikauinnit järvessä, jonka jälkeen oltiin valmiita nukkumaan. On se vaan tuo pikkukettu huikea telttailukaveri. Vaikka se muuten vahtii ja vauhkoaa kaikkea, niin telttaan se osaa rauhottua. Pimeässä yössä oli turvallista nukkua pieni punainen kainalossa.

Rauhallinen ja aurinkoinen aamu aamu-uinteineen ja aamiaisineen oli juuri sitä mitä lähdettiin metsästä etsimään. Kalalahti ei ehkä maisemaltaan ollut se paras paikka, mutta Isojärvi vieressä kutsui viilentävään pulahdukseen, toisin kuin olisi ollut esimerkiksi Vahterjärvellä, jossa vedet ympärillä olivat mutaisia suolampia. Jatkettiin matkaa kohti Lortikkaa ja Kannuslahtea, jossa vasta pidettiin ruokatauko ennen viimeistä pyrähdystä autolle. Matkaa oli kertynyt toisena päivänä reilun 8km verran. Kannuslahdesta saatiin loistava taukopaikka sivummalta rantakalliolta. Kettusen kanssa kahlailtiin järvessä ja nautittiin olostamme. Pieni väsymys painoi ja Tilda käpertyi hetkeksi kiepille kivenkoloon. Olipa taas ihana yhteinen retki!

Hei täällä taas!

Surkean hiljaista onkin meidän treenielämä ollut. Lähinnä kaikkea itsekseen ja pienesti. Keväällä käytiin Tildan kanssa Nuuskujen rally-toko kurssi ja siitä inspiroituneina ilmoitin meidät epiksiin sekä virallisiin kisoihin. Kuitenkin jouduttiin lopulta jättämään molemmat väliin, kun huomasin pikkuketun keväntävän askeltaan ja olevan taas haluton ulkoiluun. Taisivatpa vaan olla molemmin puolin psyykkisiä nuo oireet... Minun ei tarvinut jännittää ja ahdistua kisaamisesta ja kettunen sai rauhassa potea juoksumasennustaan. Marika-fyssarille kuitenkin vein Tildan pitkästä aikaa ja ihmeekseni sain kuulla kaiken olevan kunnossa. Tildan selkä oli super hyvässä kunnossa, ainoastaan toisen etutassun yksi varvas tuntui vähän aristavan. Kaikesta selvittiin ja ilmoitin meidät Tamskin rally-epiksiin treenaamaan. Huh, miten voikin joku asia jännittää niin paljon! Rataantutustumisen jälkeen yritin vain kerätä itseäni edes jonkinmoiseen kasaan ennen kuin hakisin Tildan ja se huomaisi jännitykseni. Jalat olivat hyytelöä ja arvasin, etten onnistuisi herkkikseltä sitä peittelemään. Enkä onnistunutkaan. Mentiin liian aikaisin seisomaan kehään ja jokunen tovi siinä jouduttiin rauhoittelemaan toinen toisiamme. Lopulta itse ratasuoritus oli yhtä ylivirettä ja kekkulointia! Kettunen ei pysynyt sivulla päinkään seuraamisessa, vaan poukkoili ja hyppi minua vasten. Perusasenot olivat varmaan kaikki vinoja ja hypyn kautta tehtyjä. Mutta se oli hauskaa! Niin valtavan hauskaa, etten saanut hymyä ja sitä onnen tunnetta sammutettua millään. Ja samalta näytti oma pieni kettuni.

Meidän treenit ja kisat olivatkin sitten siinä. Välillä käytiin nautiskelemassa ja juoksemassa vähän agilitya Sarin ja koirien kanssa ja välillä Tilda nouti dameja (ja ties mitä käpyjä) metsässä. Käänsin jo ajatuksia syksyyn ja toivoin uuden kauden alkavan meillekin. Hain Tamskin rally-tokon teho- tai kausiryhmään ja varasin Tildalle pitkän pohdinnan jälkeen ajan ortopedi Mikael Moreliukselle Sipoon Pieneläinklinikka Moreliukseen. Ensimmäinen lottovoitto oli tehoryhmäpaikka rally-tokoon talvikaudeksi. Jospa nyt olisi helpompi saada taas meidän elämä raiteilleen. Toinen lottovoitto löytyi sieltä parin tunnin ajomatkan takaa Sipoosta. Tilda sai luvan tehdä agilitya!

Kaksi ja puoli vuotta olin pyöritellyt mielessäni pikkuketun nivelrikkoa ja lonkkia ja niiden mukana tulleita kieltoja "kaikkeen". Se ei vaan tuntunut oikealta. Lähes jokainen Tildan ontuminen tai haluttomuus löydösten jälkeen ei tuntunut liittyvän mihinkään tekemiseemme. Agilitytreenin, riekkumisen tai metsätreenien/-lenkkien jälkeen Tilda ei koskaan oireillut. Ja se ilme, minkä pieni agilitytreeni sai pienessä ferrarissa aikaan, oli joka kerta onnea pursuava.

Ajettiin Moreliuksen luo 22.8.2017. Lääkäri katsoi ensin ulkona Tildan liikkumista ja totesi sen olevan moitteetonta. Tutkimuksessa ei löytynyt aristuksia ja liikeradatkin olivat normaalit. Kysyin myös kintereistä, jotka välillä naksuvat, mutta niissä ei tuntunut nestettä eikä Morelius ollut niistä ollenkaan huolissaan. Tilda rauhoitettiin ja lonkista löytyi kohtalainen löysyys, jonka lääkäri totesi olleen siellä varmasti pennusta saakka. Pikkuketun lonkista otettiin röntgenkuvat ja kummassakin lonkkanivelessä näkyi lieviä nivelrikkomuutoksia. Löysyys näkyi myös kuvissa, mutta Moreliuksen mielestä lonkkamalja ja reisiluunpää olivat suhteellisen hyvän malliset. Kaiken kaikkiaan sain tästä käynnistä huomattavasti positiivisemman kuvan kuin Kalliolta kaksi ja puoli vuotta sitten. Toki silloin alla oli kaikenlaisia fyysisiä ja psyykkisiä oireita, jotka Tildan tuntien ovat voineet tulla mistä vain. Nyt alla oli pitkä jakso ilman selviä oireita sekä ilman rankkaa treeni- ja kisakautta. Mikä lie vaikuttanut mihinkin... Esitin Moreliukselle itkukurkussa ajatukseni siitä, että Tildan kanssa voisi silloin tällöin nauttia helposta agilitysta ja olla joka käänteessä huolehtimatta siitä, että "tätäkään ei saisi tehdä". Pyytämättä sain lääkärin tuen ajatuksilleni. Kettuseni täyttää parin viikon päästä 6 vuotta ja on oikeastaan jo keski-ikäinen. Se on siro ja hyvässä kunnossa oleva pieni punainen, joten miksi ei. Kliininen kuva eli ei ontumista on Moreliuksenkin mielestä tärkein ja koska röntgenmuutokset olivat kohtalaisen lieviä, hänen mielestään ei liikuntaa tarvitse rajoittaa. Kunhan pitää silmät auki ja tuntosarvet koholla sen varalta, että oireita ilmenee. Ja jumpat, venyttelyt, uiminen, omegat ja nivelravinteet tietysti tukevat tätä kaikkea. Voi mikä onnen päivä!

Parastahan tässä on se huolen taakka, joka pyyhkäistiin kertaheitolla pois harteilta! Yhtäkkiä kaikki näyttää paljon valoisammalta!