Pikkukettu onkin taas juoksujen viimein taakse jäätyä ollut erityisen pätevä. Se on kuuliainen heti kentälle astuttaessa (tätä onkin työstetty koko syksy) ja haluaa tehdä hommia kanssani. Avoimen luokan radat ja kyltit alkavat tuntua helpoilta ja voin luottaa niissä Tildaan. Oikealla puolella kettu seuraa jo suht hyvin, mutta käännökset ovat sillä puolella vielä tosi vaikeita hahmottaa. Puolenvaihdot jalkojen välistä ja takaa onnistuvat, edestä puolen vaihto tarvitsee hiomista. Tämän viikon treeneissä vastaan tuli houkutus oikealla puolella seuraten. Houkutus on ahmatin kompastuskivi ja ollessaan kaiken lisäksi oikealla puolella vieressäni se olikin erityisen vaikea. Myös hitaalla osuudella puolenvaihto meinasi näppärälle kettuselle tuottaa haasteita.
Sen verran on kuitenkin taas tuntuma rally-tokoon hyppysissä, että aion tarttua härkää sarvista ja laittaa kisailmoa menemään...
Viikko sitten eksyin myös agilityliiton sivuille ja maksoin itselleni harrastajalisenssin agilityyn. Vaikea kuvailla sitä tunnetta. Vähän kuin olisi löytämässä itsensä pitkästä pitkästä aikaa uudelleen.
Tildan syksyisen ortopedikäynnin jälkeen varmistuin siitä, etten tee mitään väärää, jos vähän aksataan. Kun vaan kuuntelen ja tarkkailen pientä kettusta herkeämättä. Niinpä viime maanantaina hypättiin mukaan Sarin omatoimiseen agilityryhmään. Minä, kettunen ja pikkukepo. Ihan kerta viikkoon ei aleta kuitenkaan heti tykittää, vaan käydään juoksemassa joka toinen viikko. Ensimmäinen kerta oli tunteikas... Ihan kuin olisin puusta pudonnut enkä tietäisi minne suuntaan olen menossa. Epävarmuus tuntui paistavan läpi ja se turhauttaa. Mutta luotan siihen, että kyllä se tästä. Tilda sentään oli oikein mallikas. Se muistaa ihmeen hyvin monen vuoden takaisia asioita. Kepeille se sujahti noin vaan ja kuuliaisesti valitsi A-esteen putken sijasta. On sen kanssa vaan vallan mainiota tehdä töitä! Ehkä tosin seuraavalla kerralla muistellaan kontakteja...
