Repovedellä 27.-29.7.2015

Maanantaina pakattiin rinkat ja itsemme autoon ja lähdettiin ajelemaan kohti Repoveden kansallispuistoa. Tarkoitus oli yöpyä kaksi yötä teltassa ja vaeltaa kaakkurin kierros 24km. Oltiin perillä Lapinsalmen parkkipaikalla vasta illalla, joten ensimmäiselle etapille tuli matkaa vain reilut 3km. Lähdettiin kiertämään kansallispuistoa vastapäivään eli Lapinsalmelta ketunlossin ylityksen kautta Tervajärveä ja sieltä Saarijärveä kohti. Rauhassa saatiin kulkea ilta ja etsiä sopivaa telttapaikkaa, kun muut ihmiset olivat jo ehtineet asettua. Pystytettiin teltta Talakseen ihan järven rantaan mustikoiden keskelle. Tildan kanssa liikkuessa on helpompaa, kun ottaa vähän etäisyyttä muihin ihmisiin ja muutenkin on kivempi olla omassa rauhassa kuin siinä kaiken tapahtuman keskellä.

Ensimmäisenä yönä tuntui jossain kohtaa hiukan viileältä ja pariin kertaan tarkistinkin, että Tildalla oli lämmin ja kaikki hyvin. Oltiin otettu ketulle oma makuualusta mukaan ja hyvä niin. Ei senkään tarvinnut nukkua ihan pelkällä teltan lattialla. Tildan kanssa on kyllä mukava telttailla, kun se osaa rauhoittua telttaan heti ja nukkuu hyvin koko yön. Sieltä ei kumma kyllä tarvitse turhia hötkyillä. :)

Aamulla auringon paistessa laitettiin rantakalliolla aamupalaa. Retkielämä on mukavaa! Suunnitelma oli vaeltaa pohjoiseen Saarijärveä kohti ja katsoa sitten, mihin asti ehdimme ja saamme pystytettyä teltan. Kun rauhakseen käveltiin ja huilailtiin välillä, niin illalla oltiin Olhavassa. Pystytettiin teltta laavun luo ylemmäs rannasta, niin saatiin olla ihan itsekseen. Matkaa tuli kaakkurin kierrosta hieman mukaillen n. 13 km. Päivä sisälsi kyllä monia jännityksen aiheita. Lojukoskelle laskeuduttaessa Tilda yhtäkkiä alkoi kalliolla haukkua jotakin. Tiesin vain, ettei siellä ihmisiä ollut ja  pian huomasin Tildan haukkuvan maata. Äkkiä pikkukettu pois tilanteesta ja lähemmäs mennessäni tuijotinkin kyytä silmästä silmään. Se oli jo pää pystyssä ja kieli ulkona valmiina hyökkäämään, mutta ei ollut ilmeisesti ehtinyt ryhtyä tuumasta toimeen. Ainakaan Tilda ei näyttänyt minkäänlaisia merkkejä siitä, että olisi kyyn hampaista saanut. Säikäytti se vain... Saarijärvellä jouduin itse ottamaan ruoan lisäksi parantavat pikkutorkut, kun pahoinvointi ja kylmät väreet eivät ottaneet loppuakseen. Uusilla voimilla päästiin taas jatkamaan matkaa ja päivän päätteksi kiivettiin Olhavanvuoren päälle ihailemaan kaunista maisemaa. Illalla teltan ollessa pystyssä oltiin me tytöt ainakin täysin valmiita untenmaille. Kettunen ensimmäisenä oli varaamassa parasta paikkaa, käpertyi kiepille ja sammui kuin saunalyhty.

Aamulla pirteinä lähdettiin valloittamaan Mustanlamminvuorta. Oli se hyvä, että mustikka-aika oli parhaimmillaan, sillä kiivetessä pikkukettu ehti hyvin napostella mustikat matkan varrelta! Välillä sitä ei meinannut saada mustikkapuskista liikkeelle ollenkaan. Mustanlammenvuoren päällä oli näkötorni, josta kansallispuiston järviä ja metsiä näkyi silminkantamatomiin. Reittimme jatkui Mustavuorelta kaakkurin kierrosta pitkin Katajajärvelle, jossa pidettiin ruokatauko. Saatiinkin hyvä paikka trangialle rannasta kalliolta ja siinä kelpasi nautiskella peilityynestä järvestä.

Loppumatka Lapinsalmelle meni yhdessä hujauksessa. Taivalta kolmannelle päivälle oli kertynyt 7,5 km. Lapinsalmen riippusiltakaan ei pientä kettusta hetkauttanut. Jouduin vähän jopa himmailemaan sen vauhtia, kun rinkan kanssa kapean sillan yli ei niin vain juostu. Kansallispuiston portin luona oltiin kaikki yhtä onnellisia! Huikean hieno vaellusretki takana kaikkine maisemineen ja telttailuineen! Luonto antaa kyllä uskomattoman määrän voimia. Tildakin kulki hyvin mukana koko reissun, vaikka oma pinna välillä kiristyi sen haahuilulle. Maanantaina alkaneet juoksut taisivat pyöriä kettusen päässä ja toisaalta ainakin keskiviikkona se oli jo väsynyt pieni vaeltaja. En tiedä tunsiko se lihaksiaan tai niveliään kipeiksi vai väsyttikö muutaman päivän stressikertymä sitä, mutta Katajajärvellä taukopaikalla Tilda oikaisi kalliolla kyljelleen ja matkaa jatkettaessa muurahaiset tassuissa ja hyttyset ympärillä veivät kaiken huomion. Ylämäkikin aiheutti tutun katseen kulmien alta: "en mä sinne tule". On se kyllä silti urhea kettu. Kaiken huomiointi ja kontrollointitarve maustettuna puolustushalulla ja terävyydellä on hirmu raskasta. Onneksi teltta on Tildalle turvapaikka ja omat ihmiset sitä parhautta.

Totista mejäilyä

Viikonloppuna oltiin meidän ihkaensimmäisessä MEJÄ-kokeessa Mänttä-Vilppulassa. Kokeen järjesti histoansa enmsinnäsitsä kertaa Tamsk. Jälkiä ollaan tehty ja koulutuksissakin käyty, joten periaatteessa tiesin, mitä tuleman pitää. Koko koeviikonloppu jännitti kuitenkin todella paljon ja tuttuun tapaan olin perjantai-iltana hermoromahduksen partaalla ja mietin jo voisinko jättää koko kokeen väliin. Rohkeasti lähdettiin kuitenkin koko perheen voimin lauantaiaamuna kohti jälkientekotalkoita. Sain kokeneeksi parikseni voittajaluokkalaisen, jolta sai hyviä vinkkejä pitkin päivää ja uskalsi kysyä niitä tyhmiäkin kysymyksiä. Päivä oli helteinen ja voittajaluokan jäljen suunnistuksen ja veretyksen jälkeen olin jo aivan poikki. Maasto oli vaikeakulkuista risukkoa lähes koko matkan ja tapahtumien sijoittelu jäljelle oli hankalaa, kun piti huomioida näkyvyys tuomarille ja koiran työskentely. Avoimen luokan jäljen maasto olikin sitten helpompaa mäntykangasta. Suunnistin jäljen ja parini merkkasi ja toisella kierroksella pääsin itse merkkaamaan itselleni jäljen piilomerkein parin verettäessä. Onneksi maasto oli mukava ja avoimen jälki helpon mallinen, joten suht varmoin mielin jätin sen muhimaan ja odottamaan seuraavan päivän opastusta.

Lähdettiin kotiin yöksi ja valmistauduttiin seuraavaan koe päivään. Sunnuntai alkoikin aikaisin, kun viideltä oli lähtö taas kohti Mänttä-Vilppulaa. Oli yllättävän rento olo eikä jännittänyt ollenkaan. Edes opastaminen ei tuntunut kamalalta, etenkin kun jäljelleni tullut tuomari vaikutti mukavalta. Tuomarin puhuttelun jälkeen oli kaikille koirille laukauksensietotesti. Me oltiin ensimmäisessä ryhmässä. Koirat sidottiin liinasta puihin, jätettiin ilman käskyä ja ohjaajat siirtyivät kauemmas. Tilda jäi perinteisesti kiljumaan ja rempomaan perääni. Laukaus ammuttiin ehkä noin 6 metrin päästä haulikolla ja laukauksen tullessa Tilda hiljeni. Harmi, että paikkani oli sen verran pusikon takana, etten nähnyt kettusen reaktiota, mutta tyytyväinen olin siihen, mitä kuulin. Muiden koirien alkaessa vinkumaan ja haukkumaan laukauksen jälkeen Tildakin alkoi ääntelyn ja otti minut rempoen vastaan. Hyväksytty laukauksensieto kaikilta koirilta. Laukauksien jälkeen lähdettiin pian maastoon ja valmistauduin sorkan kanssa opastamaan jälkeni. Opastus menikin hyvin ja olin oikein tyytyväinen itseeni. Ainoastaan merkkejä oli liian näkyvillä liikaa. Jokatoisen merkin voin ensikerralla laittaa hyvin puun taakse kokonaan piiloon. Muuten merkintätapa pienillä kreppipätkillä tuntui hyvältä, vaikka tuomari suosittelikin tarroja. Siniset etumerkit olisi ehkä voinut olla hiukan kauempana makuista, mutta ei se huono ollut noinkaan. Yhteen jälkeni kulmaan tuomari kiinnitti huomiota, kun en ollut tehnyt sitä 90 asteiseksi. Kartassa jälki oli piirretty alle 90 asteen ja suunnistin sen suoraan sen mukaan tietämättä, että se olisi pitänyt suunnistaa ja merkata 90 asteiseksi ja vasta noin kymmenen metrin matkan jälkeen kaartaa kartan jäljen suuntaa vastaavaksi. Mutta ensi kerralla tässä tarkempi!

Opastuksen jälkeen siirryttiin lähelle Tildan jälkeä odottelemaan meidän jäljestys vuoroa. Sitä sitten odoteltiinkin kauan... Käveltiin Tildan kanssa ja oleskeltiin autossa, kunnes tuomari ja opas saapuivat. Otin pikkuketun sitten autosta laskemaan vähän kierroksia ennen jäljelle lähtöä, mutta tuomarin tyyli olikin odotuttaa ja "rauhoittaa" oikein todenteolla. Ainakin puoli tuntia oltiin lähtövalmiudessa ja huomasin, että Tilda laski virettään jo liikaakin ja alkoi tylsistyä. En kuitenkaan osannut siihen oikein puuttua, kun en tiennyt milloin sitten lähdetään enkä toisaalta halunnut Tildan alkavan kiljua, kun se kerrankin osasi rauhoittua... Vihdoin päästiin liikkeelle ja jäljen alkuun. Tuomari oli jo muistuttanut rauhallisesta vauhdista, joten kiinnitin siihen huomiota ja yritin himmata Tildaa vähän. Alkumakuun kettunen tutkikin hyvin ja jäljesti ensimmäisen suoran hyvin jäljen suuntaisesti viisi metriä jäljen sivussa. Ilmavainu sillä oli käytössä oikeastaan koko ajan. Makuulle Tilda kaartoi sivusta ja tutki sen tarkasti nenä maassa. Toiselle suoralle se lähti alkuun, mutta lopetti homman pian ja kävi pissalle ja sitten kierimään... Tuomari kehotti näyttämään Tildalle jäljen uudestaan ja kannustamaan 10 metrin matkan. Kettu lähti jäljelle ja ilmavainulla jäljesti toisen suoran loppuun toiselle makuulle. Kaarsi taas makuulle sivusta ja tutki sen nenä maassa. Sitten loppui taas kiinnostus. Näytin jäljen, mutta ei se enää auttanut. Kettunen oli muissa ajatuksissa. Koesuoritus loppui siihen, mutta treenattiin jälki loppuun liinalla ohjaten. Kaato löytyi ja Tilda kävi nuuhkaisemassa sitä. Menin lähemmäs sorkkaa ja vasta sitten se nuoli verta muutaman kerran ja otti sorkan suuhun ja alkoi järsimään. Erikoista...

Nyt sitten se pohdinta osuus. Makuiden tutkimiseen olin tosi tyytyväinen, sillä treeneissä Tildalla on ollut tapana vaan kävellä niiden yli turhia ilmaisematta. Sen ilmavainuisuuden tiesinkin ja se oli arvattavissa, mutta kiinnostuksen lopahtaminen jätti mietittävää. Treeneissäkin sitä on ollut joskus havaittavissa, mutta mitä syitä siihen voi olla? Tildan tuntien jo edellispäivän häkissä koepaikalla oleilu verotti sen voimia ja aiheutti stressiä. Saman jatkuessa sunnuntainakin, vaikka se tiesi, että nyt oikeasti tapahtuu jotakin, saattoi odotus olla liikaa. Vielä kun tuomari odotutti niin kauan lähtövalmiudessa, niin Tilda saattoi jo vähän luovuttaa. Se ei ollut siinä vireessä, jossa olisin halunnut sen olevan, mutta en osannut siinä tilanteessa virittää sitä muuhunkaan. Alku lähti hyvin, mutta jo ensimmäisellä suoralla tuomari huomautti vauhdista. Piti hidastaa. Yritin siis pitää vauhdin hitaampana ja luulen, että sekin vaikutti ensimmäiseltä makuulta lähdettäessä ja loppujäljellä. Tilda kääntyi välillä katsomaan taaksepäin jarrutellessani sitä ja saattoi hyvin todeta makuun jälkeen, että jaa täälläkään ei ollut sorkkaa ja eteneminenkin on niin hidasta, että antaa olla. Se ei ollut oikeassa vireessä ja kun vilkkaana ja nopeana koirana sen ei antanut toteuttaa itseään niin kuin se olisi halunnut, niin se luovutti. Toisen tuomarin tyyli olisi voinut sopia meille paremmin, mutta sillehän ei mitään voi.

Tulosten luvussa hain meille siis AVO0 paperin. Tuomarina meillä ollut Hannu Suonto luki kokeen kulun ja totesi siinä, että Tildan mielestä tehtävä oli suoritettu makuulle jäljestettyään ja se lopetti siksi jäljestyksen alkaen keksiä muita hommia. Myös harjoitusta tuo tarvitsee kuulemma. Jos aiemmin pystyin olemaan tyytyväinen ja löytämään Tildan jäljestyksestä positiiviset asiat ja jopa ajattelemaan virheet haasteina, niin tuloksen paperilta luettuani alkoi pieleen mennyt jäljestys kuitenkin kaivelemaan. "Koira tarvitsee harjoitusta" kuulosti nyt samalta kuin joskus taipparikurssilla "kaikki koirat ei vaan koskaan ota varista". Tässäkin asiassa olen sitä mieltä, että tolleri on monimutkainen ja herkkä tyyppi ja koska se ei päässyt suorittamaan tehtäväänsä niin kuin se olisi sen mielestä kuulunut suorittaa, niin se ei viitsinyt tehdä sitä ollenkaan. Tildalla oli joku oma syynsä ja ajatuksensa koejäljestyksessä, jonka takia se toimi niin kuin toimi. Harjoituksen puute ei ole tässä syy huonoon tulokseen. Toki Tildan ilmavainuinen tyyli voisi tarvita treeniä maavainuisempaan suuntaan, mutta se ei muuta sitä, etteikö se olisi voinut suoriutua avoimen luokan jäljestä jopa 1-tuloksen arvoisesti.

Huh. Uutta putkeen siis vaan. Rankka, mutta opettavainen viikonloppu, joka jätti fiiliksen, että sekä minä että Tilda pystytään siihen kyllä ja mennään uudestaankin näyttämään, että pikkukettu osaa.