"Jotkut ei vaan ikinä ota varista"

Pikainen postaus tämän päivän taipparitreeneistä ja fiiliksistä. Fiiliksistä, jotka ovatkin taas yllättäen toivottomat.

Otin ennen treenejä omalla variksella muutamat noudot ja nostot. Alkukankeuden jälkeen Tilda toi taas hyvin. Kun mentiin tekemään hakuruutua variksilla, pikkukettu näytti siltä, ettei olisi ikinä varista nähnytkään. Hetsaamalla ja kunnon käskyllä sain sen tuomaan onnistuneen noudon. Tehtiin sitten motivoitu ruutu, jossa Tilda näki, kun kaksi lintua vietiin metsään. Kettu lähti innokkaana, tutki yhden variksen, katsoi kysyvästi, siirtyi seuraavan variksen luo, katsoi kysyvästi, jäi kuljeskelemaan ruutuun. Kouluttaja lähti näyttämään Tildalle toista varista ja kettusen mielestähän oli vaan vallan hauskaa, kun joku täti leikki vaakulla sen kanssa. Ei sitä minulle viitsinyt tuoda. Lopulta Tildan tullessa ruudusta luokseni kävelin topakasti sen kanssa takaisin variksen luo ja käskin hakea. Hilppa otti hienon otteen variksesta ja kantoi sen koko matkan lähetyspisteeseen perässäni kulkien.

Kertokaa mitä teen tuon tuuliviirin kanssa?! Se osaa ja se tietää tasan tarkkaan, mitä sen pitää tehdä. Se on tuonut sieltä ruudusta ne kolme varista ja tehnyt miljoona noutoa innolla ja itseensä todella tyytyväisenä! Miksei nyt...? Vieraat varikset ja vireen laskeminen liian alas ovat kaksi syytä tähän, mutta ne eivät selitä tätä koko taistelua noiden lintujen kanssa. Ehkä Tildalla ei ole riittävästi metsästysviettiä roskalintujen noukkimiseen, mutta on se kumma, että kaikki muu kyllä menee.

"Jotkut koirat ei vaan koskaan ota varista..." Jos sen kokeen Tilda koskaan läpäisee, niin lupaan sille, ettei sen jälkeen tarvi tuoda minulle variksen varista. Nyt ne tuodaan!

P.S. En halua vielä kuulla, että meidän on luovutettava varisten ja taippareiden suhteen...

Pieni punainen inspiraationi

Ihan pakahdun, kun mietin, mihin me vielä voidaan tuon pienen kettusen kanssa päästä. Pakahdun, koska se tosissaan tekee kaikkensa - ja millä valtavalla innolla! Pakahdun, kun saan olla tuon pienen punaisen paras ihminen. Pakahdun siitä katseesta, joka minuun usein nauliutuu. ♥

Pakahtumisesta voin puhua vuorotellen, minkä lajin kohdalla tahansa. Tilda tekee jokaisesta harrastuksesta mahtavan ollessaan niissä niin täysillä mukana ja nauttiessaan kaikesta. Nälkä kasvaa syödessä. Agility ja nyt - kohti taippareita. Se alkaa tuntua niin mahdolliselta, että huomaan rypeväni siinä tunteessa, kun oma kettuni noutaa lokin vedestä, hakee variksia ruudusta ja päälle jäljestää minulle pupun. Sitä ei ole vielä lähellekään tapahtunut, mutta niin usein Tilda treeneissä saa minut pakahtumaan ylpeydestä, ettei haaveilusta voi luopua.

Tänään aloitettiin taipparikurssi. Meillä oli harmillisesti vain damitreeniä, ensi viikolla toivottavasti myös riistaa. Tehtiin viiden damin hakuruutua, jonka jälkeen pari markkeerausta. Tildassa ei moitteen sanaa... Kuulemma vähän liian kauas se lähtee ruudussa vaan etsimisen innolla. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos se ne damit ja varikset sieltä etsii ja palauttaa, niin antaa tehdä se vähän liian innolla juoksennellen. Haetutin vaan kolme damia tällä kertaa, kun tulivat niin puhtaasti ja käskynä ruudussa sekä markkeerauksissa oli hae. Elinan kanssa tätä käskysana -asiaa mietittiin joskus, kun ruudusta etsiminen aiheutti variksen tiputtelua ja pohdintaa tollerin päässä. Muutaman kerran olen nyt vaan käskenyt hakea ja se on näyttänyt toimivan.

Ennen taipparikurssia ehdittiin treenata itsekseen variksen kanssa. Nyt Tildalla on taas joku hyvä tatsi noihin lintuihin. Ihanasti se hakee variksen ja tuo useimmiten hyvällä otteella ja yhdellä nostolla. (Katsotaan vaan taas, kun Elinan ja Vilpun kanssa päästään treenaamaan, kuinka hyvin tuo...) Viime viikolla olin valtavan ylpeä siitä, kuinka juoksuinen tyttöni teki töitä, vaikka poikakoirat kirjaimellisesti ahdistelivat ympärillä...

Tästä on todella hyvä jatkaa eteenpäin. Ja sinne me suunnataan, kohti niitä suuria unelmia.

Juoksemista kevätkeleissä

Ihana aurinko meitä on helllinyt jo hämmästyttävän paljon, mutta ahkeran lenkkeilyn sijaan minua piinaavat tenttikirjat ja Tildaa juoksut. Parin viikon takaisten agikisojen jälkeen aloin epäillä pikkuketun tekevän kolmansia juoksujaan, vaikka tähän asti juoksujen väli oli se 12kk. Nyt sitten 9 kuukautta edellisistä juoksuista Tilda päätti antaa hormonien hyrrätä. Ja nenän painua maahan ja korvien jäädä kotiin... En enää edes muistanut, kuinka rasittavaa lenkkeily Tildan kanssa on joskus ollut, nyt kun se on alkanut sujua. Juoksujen takia kettunen on taas täysin kuutamolla ja lenkkeillään sitten hihnassa tai vapaana, niin omat hermot kiristyvät välittömästi. Tilda ei kuule eikä näe mitään, vaan nenä vie pientä kuin litran mittaa.

Juoksuoloja uhmaten lähdettiin torstaina kuitenkin omiin aksatreeneihin tavoitteena ainoastaan tsekata Tildan vire radalla, koska olin ilmoittanut meidät Rantasen Anun ratatreeniin lauantaille. Ratatreenin olisi voinut vielä perua, jos agility olisi aivan toivotonta, mutta Hilppa pääsi kuin pääsikin yllättämään! Se pinkoi rataa minkä kintuistaan pääsi ja näytti nauttivan suunnattomasti jokaisesta esteestä! Johanna sanoikin, että näytti siltä, että Tilda lähtee hallinnasta hetkellä millä hyvänsä, mutta kun pieni näytti myös nauravan koko ajan liidellessään, se oli täydellistä. Sen Tildan kun saisi jokaiselle radalle mukaansa! Ihana tunne oli olla auttamatta myöhässä monestakin ohjauksesta sen takia, etten osannut ennakoida ohjattavan ferrarin vauhtia.

Hyvillä fiiliksillä pöksyt taas reppuun pakattuna hypättiin Tildan kanssa autoon lauantaina ja huristeltiin lämppälenkkeilemään tyttöporukalla Suolijärven maastoihin ennen Anun koulutusta. Aurinko paistoi ja lämmitti ja kavereita riitti. Ei Tildakaan ehtinyt ihan niin paljon jäädä haaveilemaan, kun porukassa kuljettiin. Vaikka ei tuo leikkimäänkään pystynyt Hilpin yrityksistä huolimatta...

Anun koulutus sujuikin sitten tutuissa meiningeissä. Se super-Tilda oli ehkä hukkunut jonnekin Suolijärvelle, mutta tuttu kettunen oli silti mukana. Rata oli 36 esteen hyppäri, joka tehtiinkin osissa. Oikein kiva rata, jossa sai ohjaajakin juosta.

Alussa heti suoran putken suu oli Tildalle jotenkin erikoinen ja sain oikein odotella kettua toisessa päässä. Se kyllä haki pimeän putken pään hienosti, mutta jotakin outoa siinä oli. Kepeiltä 7 hypylle lähetys takaakiertoon ja pian persjättö 8 hypylle. En olisi ikinä uskonut meidän onnistuvan tässä, mutta niin se vaan Tilda tuli hienosti niin kuin pitikin ja ohjaaja osasi ilmeisesti ohjata! 18-20 oli toinen pätkä, johon en uskonut ikinä ehtiväni ja josta ajattelin, ettei me osata. Voi sitä onnistumisen riemua, kun toistumiseen persjättö oli sujuva! Hypyltä 18 siis takaakierto-päällejuoksu (varpaat menosuuntaan!), ohjaaja koko ajan esteiden putken puolella liikkeessä ja hypyllä 20 persjättö. 21-22 takaakierto-niisto ja pakkovalssi. Kovin sulavaksi en tätä saanut. Viimeisiltä putkilta tehtiin taas huomio, että oma liikkeeni vastaan saa Tildan pois putkesta. Tämä otetaan siis treeniin - putkesta ei saa tulla pois!

Tilda oli ekalla kierroksella hyvin mukana ja vire oli korkealla. Kuitenkin taas toisella treenikerralla sain odotella väsähtänyttä pikkukettua, eikä juoksemisesta ollut enää tietoakaan. Mikähän siinäkin on, että vire laskee niin valtavasti tauon jälkeen. Omissa tutuissa treeneissä potkua kyllä riittää loppuun saakka. Jos Tildaa joutuu monesti huomauttamaan jostakin tai ottamaan kohtia uudelleen, se saattaa ottaa itseensä eikä viitsi enää tehdä kunnolla. Nyt ei kuitenkaan sellaisesta ollut kysymys. Sama väsähdys on käynyt aiemminkin Lotan koulutuksissa ja olen ajatellut sen johtuvan valtavista kierroksista ja täpinöimisestä, mutta ei... Anulle asiasta mainitsin ja kuulemma muutkin koirat olivat väsähtäneet treenin lopussa, kun juoksemista kuitenkin oli radalla aikalailla. En silti usko... Kyllähän vastaavia juoksuratoja Johannankin kanssa ollaan tehty, enkä muista samanlaista väsyä iskeneen. Höh. Aina ilmestyy joku pulma... Mutta näistä oppii ja näistä selvitään!