Syksyn tullen...

Niin toivoin Tildalle taippareita ja mejä -koettakin tälle kesälle/syksylle. Nyt yhtäkkiä herään siihen, että heinäkuu on vaihtunut elokuuksi, joka enteilee jo syksyn tuloa, loma on ohitse ja työt alkavat. Eikä kalenterissa ole merkintöjä kuin agilitylle, joka sekin on alkanut taas kerätä painoa harteilleni. Tai ei agility itsessään vaan kisaaminen. Miksi se onkin niin, että tiettyyn määrään saakka pystyy pitämään rentoa fiilistä yllä vailla suuria tulostavoitteita ja sitten iskee se karvas pettymyksen tunne, että me ei olla tehty mitään eikä edetty mihinkään? Vaikka mikä ihmeen hoppu millään kisaamisella tai kokeilla oikeasti on. Se hoppu on vaan omassa päässä.

Taipparitreenit on tulleet siihen pisteeseen, että nyt tai ei koskaan. Mutta aika vaan juoksee ja tarvittaisiin sitä vielä vähän lisää... Panokset on kovat molemmin puolin. Tilda tuo varikset pikapikaa, jos tarjolla on Whiskasia tai peuran korvaa. Ne omat varikset. Vierailla variksilla olisi vielä kiireesti treenattava lisää. Pupun vastineeksi erehdyin ehdottamaan tavallisia  tonnikalanameja. Ei mennyt karkit tasan, eikä tullut pupua. Kierroksetkin Tildalla olivat siinä kohtaa jossain taivaissa ja 50 metrin matka lähes pikkuketun itsensä kokoisen rusakon kanssa saattoi tuntua ylitsepääsemättömältä. Huomasin villikon pohtivan myös vaihtoehtoa herkutella itse pupu niiden kuivien tonnikalapalojen sijaan... Lopulta Whiskas auttoi ja sain pupun pienen matkaa kannettuna. Voi olla, että meiltä syksykin loppuu kesken, eikä ehditä niitä muutamia toistoja vieraalla riistalla saada. Harmi. Niin lähellä, mutta niin kaukana. Ensimmäisiin taippareihin menokin tuntuu kamalalta möröltä ja ajatus niistä jo jännittää niin kamalasti, että voin vaan kuvitella, kuinka voin pahoin koko edellisen viikon ja taipparipäivänä olen hermoraunio. Ja Tilda rallattelee, haukkuu, ryömii ja kieriskelee.

Mejä ei aiheuta ihan samanlaista jännitystä, vaikka kynnys lähteä jäljentekotalkoisiin on todella suuri. Vaikka senkin tiedän, että hyvin se menisi. Olenhan jo suunnistanut ja vetänyt jälkiä aiemminkin. Mutta voi tätä koehoukutuksen määrää! Itse luotan siihen, että Tilda osaa kyllä jäljestää (vaikkakin tekee sen enemmän ilmavainulla...), mutta meistä se tässä lajissa ohjaajana ollut on epävarmempi. Tuosta kettusesta ei vaan ikinä voi tietää. Tähän mennessä se on jäljestänyt sekä hyvin että huonosti. Ja niinhän se on oikeastaan tehnyt kaikkea muutakin. Varmaa sen kanssa ei ole koskaan ja sekös tuokin haastetta. Se on joko nappisuoritus ja ilo ylimmillään tai täydellinen floppi ja maailmanloppu.

Toisaalta - mitään ei saavuta, jos ei ota riskejä ja mene ja tee. Menee syteen tai saveen.

Ehkä se onkin juuri se, joka saa tuon pikkuketun kanssa harrastamaan, olemaan ja tekemään. Ne suuret tunteet.

Katsotaan nyt viikko pari laitanko ilmoja menemään. Ärsyttää luovuttaa taas ja jättää noutamiset ja jäljestykset talven tieltä pois kokonaan, jos mitään ei olla saavutettu, saatikka oikeasti yritetty. Ja palata keväällä samaan tilanteeseen. Tätäkö se on? Riskejä tai luovuttamista?