Takapakkia

Viime viikolla jouduttiin taas kokemaan takapakkia Tildan terveyden suhteen. Keskiviikkona töistä kotiin tullessani ovelle könysi vastaan hämmentynyt pikkukettu, joka ontui vasenta takajalkaansa. Huolesta soikeana peruin lenkkitreffit ja jäin seurailemaan Tildan vointia. Aamulla se oli vielä liikkunut normaalisti, enkä keksinyt edellisiltä päiviltäkään mitään poikkeavaa, jossa jotain olisi voinut sattua. Tunnusteltaessa Tilda ei reagoinut mitenkään ja sen kävelyä seuratessa päättelin kivun tai jumin olevan lonkassa. Varasin lääkäriajan, mutta ikinä ei päästy sinne asti. Pari päivää lepoa ja Tilda oli jo huomattavasti parempi. Tällä viikolla sitten maanantaina meillä oli aika Marikalle fysioterapiaan. Luottavaisella mielellä menin Marikan vastaanotolle Tildan kanssa. Vaikka tollereille yleisen autoimmuunisairauden mahdollisuus kolkutteli takaraivossa, olin varma, että saan Marikalta vastauksia ja neuvoja. Pian se selvisikin: nivelrikkohan se siellä ilmoitteli olemassaolostaan. Tildan oli tosi vaikeaa seisoa ristikkäisillä jaloilla, kun se joutui varaamaan painon ainoastaan toiselle takajalalle. Istuessa ja seisoessa se levitti takajalkojaan tavallistakin enemmän ja takajalkojen taakseojennuksessa seisaaltaan Tilda aristi lonkkia. Jollain tavalla helpotus, että vaiva oli tuttu, eikä taas hyppy johonkin tuikituntemattomaan. Muista nivelistä ei onneksi löytynyt aristuksia eikä lihaskireyksiä kummemmin ollut. Ainoastaan lonkkien etupuoleiset lihakset olivat jännittyneet. Vasen lonkka kun ensin oli ollut kipeä, niin muutaman päivän varaaminen ainoastaan oikealle jalalle oli senkin lonkan kipeyttänyt.

Saatiinpa kuitenkin matkaan mukaan tulehduskipulääkekuuri ja ohjeet tylsään käynti ja ravi lenkkeilyyn. Iisisti otetaan nyt pari viikkoa, jotta lonkkien kipu saadaan kuriin. Ja jumpat ja venytykset... Olin Marikan luona niin huojentunut tutusta vaivasta, joka varmasti saataisiin taas ajan kuluessa kuriin, etten tajunnut pettyä. Kotona se sitten iski. Oma pikkukettu on kipeä varmasti osaksi omasta huolimattomuudestani lenkkien, treenien ja riekkumisten suhteen. Ja ne muutamat kisat ja kokeet, joita valtavasti odotin ja joihin vihdoin oltiin menossa, piti perua. On tehtävä uudet suunnitelmat. Jotenkin tuntuu, että ennenkin ollaan oltu tässä tilanteessa. Hyvä treeni- ja kisakausi aluillaan, paljon motivaatiota ja näyttämisenhalua ja sitten tulee jotain, joka pakottaa pysähtymään ja ottamaan aikalisän. Tietenkin toimin Tildaa kuunnellen, jotta saadaan kettunen taas hyvään kuntoon, mutta kyllä se harmittaa. Harmittaakin niin vietävästi.

Onko niin, ettei Tildan kroppa kestä tiettyä treenitahtia tai tiettyjä treenejä? Vaikuttaako juoksut ja niiden myötä lonkkien extralöystyminen kipuiluun tai syksyn kylmenevät ilmat? Kuinka paljon osallisena on myös Tildan herkkyys aistia minun mielialojani?

Paljon on opittavaa Tildan nivelrikkoon liittyen. Nyt vasta kipujen tullessa huomasin Tildan leventävän takajalkojensa asentoa käynnissä ja ravissa. Ehkä sen tietyt katseet ja nuuskuttelutkin kertovat siitä, että pitäisi ottaa kevyemmin. Tylsät ja pakonomaiset lenkit ja tunne siitä, että vaan treenataan ja odotetaan seuraavaa päivää ei ehkä tee hyvää meille kummallekaan. Kurjaa, että tarvittiin näin suuri opetus siitä... Mikä valtava ero onkaan pikkuketussa (tai oikeastaan meissä kummassakin), kun mennään metsään edes hetkeksi kiireiden keskellä ja tankataan luontoa ja hiljaisuutta...